Jalostettuja apinoita

Koska välillä oman tekstin arviointi on hyvin hankalaa, pyysin puolisotani lukemaan juoppoapinoita: kertomaan, mitkä tekstit hänestä toimivat ja mitkä eivät. Jotain karsiutui, mutta enimmältään hän kertoi, mihin kirjoitusprojekteihini tai ideoihin hänen mielestään tekstit liittyivät. Niinpä aloin jäsentää tekstejä omiin ryhmiinsä: tulostin noita aihioita, ja paloittelin sitten printit kansioon, katkelmat sopivien otsikoiden alle. Kun hieman aikaa oli kulunut, ja ajattelin olevani kauempana kirjoitusprosessin ensimmäisestä vaiheesta, otin tulosteiden katkelmat uudelleen esille, ja aloin jäsennellä niitä uusiksi kokonaisuuksiksi. Osittain tekoprosessi muistutti jonkinlaista kulinaarista tai kemiallista/alkemiallista kokeilua: otin tekstinpätkiä eri nimikkeiden alta ja etsin sopivaa sekoitussuhdetta. Toinen assosiaationi liittyi johonkin... tekstien arkeologiaan tai tulkintaan; oli kuin olisin löytänyt joukon fragmentteja, ja olisin yrittänyt selvittää, mikä katkelma kuuluu minnekin. Ja aina aika ajoin huomasin joidenkin katkelmien kuuluvan yhteen, jolloin sitten kasasin niistä uuden proosarunon.

Tämä tekotapa on ollut vahvimmin prosessikirjoittamista koko sinä aikana, kun olen ollut kiinnostunut kirjoittamisesta. Täsmällisemmin: tässä kirjoitustavassa prosessin eri vaiheet ovat olleet kaikkein selkeimmin eriytettyjä – aloitan silkasta mahdollisimman vapaasta tajunnanvirrasta; jota sitten siistin, korjaan kirjoitusvirheet, oikoluen ja arvioin; sitten siistityt ja jatkojalostukseen hyväksytyt siirretään eteenpäin; ja kasaan niistä jotain uutta. Eri vaiheiden erilaiset vaikeudet ja ilot näyttäytyvät nyt erittäin selkeinä – alan hahmottaa, millaisia esteitä minulle tulee ideoinnissa, millaisia ideoiden siivoamisessa ja edelleen kehittämisessä... Ja monesti, kaikissa vaiheissa, päädyn yllättymään tekstistä; jokin tässä tekotavassa saa tekstin pysymään itselleni tuoreena.

No, mitä tällaisella tekotavalla sitten saadaan aikaan? Alla on esimerkki jatkojalostetusta juoppoapinasta.

Poika opettelee parhaaksi etsiväksi, paremmaksi kuin holmes: tutkii omia jalanjälkiään, muistaa vielä vanhana miehenä millaiset kuviot ovat kengänpohjissa kun kainalossa on keppihevonen, selässä autologoilla koristeltu reppu ja ensimmäiset pisarat kusta lahkeessa.

On myöhemmin valmistautunut pakoonsa huolella, harjoitellut viimeiset kolmekymmentä vuotta solmujen avaamista, käsirautojen tiirikointia, köyttänyt itsensä tuoliin, piilottanut partaterän vyöhönsä, opetellut pidättämään hengitystä, sietämään kylmää palamaan kuumaa rautaa vasten, juomaan itsensä tajuttomaksi. Rauhoittaa mieltään pakkaamalla taskuihinsa rautanaulan, kerän lankaa, omenan (puoliksi syöty mutta vielä ihan hyvä), karttalehden toisesta kaupungista, bulgarian turistisanakirjan, kompassin ja mitä nyt nelikymppinen lapsi sitten aarteinaan voikin pitää.

Värjää muistojaan harmaalla kestääkseen, kuin kävelisi kuraisilla kengillä lapsuuden räsymatoilla, toivoisi saven riittävän liisteriksi.

Kanavasurffaa ja löytää omasta päästään sotakirjeenvaihtajan, kyyristelee raunioiden seassa, pitää yllään sekalaista suojavarustusta, kirjoittaa havainnot ylös, ottaa valokuvia, nauhoittaa räjähdyksiä ja järjestää satelliittipuhelinyhteyttä kansainvälisiin uutistoimistoihin.

Kynä ja kumilätkä

Olen kuluneen talven aikana urakoinut läpi Natalie Goldbergin suomennettuja kirjoittajaoppaita; Luihin ja ytimiin, Hyvä kaukainen ystävä ja Lukeva mieli. Teoksissa on jonkin verran erilaisia kirjoitusharjoituksia, mutta enemmän tällä hetkellä minuun on vedonnut kirjoissa esiin tulevat, taustalla vaikuttavat asenteet ja ideat.

Goldberg käyttää monesti urheilumetaforaa osoittaakseen, että hänen mielestään kirjoittamisessa pitkäkestoinen harjoittelu tuottaa tulosta; esimerkkinä katkelma teoksesta Lukeva mieli: ”Kuvitteletteko pelaavanne Wimbledonissa yhden viikon pelikokemuksen jälkeen, kysyn opiskelijoiltani. Luottakaa minuun, kirjoitusharjoittelu teke teistä vahvoja.” (Lukeva mieli, 2. painos, Kansanvalistusseura; Saarijärvi 2011, s.184)

Parin kuluneen viikon aikana Helsingin sanomissa on ollut juttusarja, jossa on käsitelty nuorten urheiluharrastuksen loppumista; jossain vaiheessa monella hiipuu into harjoitella niin paljon kuin mitä huipulle (lue: ammattilaiseksi) tulo vaatisi. Saattaa olla, että monet tahtoisivat jatkaa urheiluharrastustaan liikunnallisista ja sosiaalisista syistä, mutta läheskään kaikki eivät tahdo sitoutua lähes jokailtaisiin, monituntisiin treenisessioihin. Tämä on aivan ymmärrettävääkin, asioiden tärkeys- ja arvojärjestys voi muuttua tai selkiytyä, jolloin jotkin harrastukset jäävät pois, toiset muuttuvat ja jotain tulee tilalle. Kysymys onkin, kuinka ihmisille, joilla on erilaiset arvostukset, löytyisi kaikille mahdollisuus harrastaa sillä tapaa, minkä mieltää itselle oleelliseksi ja hyväksi.

Kirjoittamisen puolella harrastuksen, oppimisen ja resurssienhallinnan pohtiminen voi olla helpompaa: kirjoittajan ei tarvitse välttämättä maksaa kalliita salimaksuja, hankkia harrastuksensa vuoksi vakuutusta tai sijoittaa isoja summia harrastusvälineisiin. Kirjoittamiseen on toki olemassa nykyisin monenlaista ja monentasoista koulutusta kirjoittajakerhoista yliopistotason opetukseen, mutta hyvin paljon pystyy tekemään omaehtoisesti, mikäli harrastuksen/harjoittelun tarkoitus ja tekemisen motivaatio säilyvät edes joten kuten kirkkaina.

Erona urheiluharrastukseen ja kirjoittamiseen on siinä, että kirjoittajalle ei lopulta ole eroa siitä, onko kyse harjoittelusta vai tosipaikasta. Urheilijalle on aivan sama, kuinka monta loisteliasta ilmaveiviä treeneissä tehdään – ottelut ja osumat otteluissa lasketaan. Sen sijaan kirjoittaja voi aina palata muistikirjoihinsa ja treeniteksteihinsä, katsoa, mikä siellä toimii ja mihin sitä voi käyttää ”tosipaikassa”.