Elokuvien Valehtelemisen sietämätön keveys ja Jonesin perhe tyyli ja sen muuttuminen.
Suomen dvd-markkinoille saapui äskettäin kaksi elokuvaa, joissa mielenkiintoinen ja omaperäinen perusidea jätetään käyttämättä ja elokuvan tyylilaji vaihdetaan siirappiseen romanttiseen komediaan.
Ricky Gervaisin käsikirjoittama, ohjaama ja tähdittämä elokuva The Invention of Lying kertoo maailmasta, jossa valehtelu on tuntematonta... Kunnes Gervaisin esittämä päähenkilö keksii valheen ja mitä merkitystä sillä voi olla. Elokuvan alkupuolisko, käynnistyttyään rauhallisesti, onkin ansiokasta median, mainonnan, kommunikaation ja uskonnon merkitysten tutkimista omassa arkimaailmassamme; kuten hyvä spekulatiivinen fiktio monesti, tässäkin ”what if” -tarina kertoo hyvin paljon meidän maailmastamme ja todellisuudestamme.
Jonesin perhe, The Joneses, kuvaa ulkoisesti täydellistä perhettä ja heidän muuttoaan uuteen lähiöön. Perheeseen kuuluvat menestyneet, rennot vanhemmat ja kaksi coolia teini-ikäistä. Kokonaisuutena on tyylikkään oloinen perhe, joka onkin sissimarkkinoinnin kommando-osasto: koko näennäinen perhe on paikalla vain nostaakseen erilaisten tuotteiden myyntiä lähiössä. Markkinoinnin moraalia ja sen rajoja käsittelevä elokuva on harvinaisuus. Elokuva, joka tekee sen viihdyttävästi, on löytö.
Kuitenkaan kumpikaan mainituista elokuvista ei ole niin terävä, niin loppuun asti saatettu kuin mitä olisi mahdollista tehdä lähtöasetelmista. Molemmissa omaperäinen alkuratkaisu osittain vesittyy puolen välin jälkeen, kun tarinan pääpaino siirtyykin romanttisen komedian puolelle. En kritisoi romanttista komediaa sinänsä: se on menestynyt genre, jossa on tehty myös laadukkaita elokuvia – tosin monesti myös vahvasti kaavamaisia, konventionaalisia ja ennalta-arvattavia teoksia. Sen sijaan näissä mainituisa elokuvissa juuri tyylin muuttuminen kesken elokuvaa on häiritsevää. On kuin ohjaajilla olisi loppunut usko tekemiseen, ja lopuksi on vain haettu edes jollain tapaa tyydyttävää loppuratkaisua.
Todennäköisesti kyse on kahdesta seikasta: alkuperäiseen ideaan, lähtöasetelmaan, on rakastuttu sen kummemmin pohtimatta, mihin sitä käytetään. Kun sitten draaman kaari on saavuttanut lakipisteensä, on todettu että elokuva täytyy saada valmiiksikin – ja niinpä on menty ”yhdistä pisteet numerojärjestyksessä” -konventionaalisuuteen. Toinen, valitettavasti, lienee markkinointitekninen: tuotanto-osasto on halunnut elokuville myös katsojia, ja liian omaperäinen, liian konventioista poikkeava elokuva ei niitä saa tarpeeksi.
Mitä tästä opimme? Kenties lausuma ”Kill your darlings” on liian jyrkkä: ei kaikkia hyvältä tuntuvia, omaperäisiä ajatuksia kannata jättää käyttämättä sen vuoksi, että ne nyt ovat itselle rakkaita. Sen sijaan on testattava ja katsottava, mihin asti idea – teksti, elokuva, taideteoksen oivallus – kantaa, mitkä on sen rajat ja mahdollisuudet. Toinen seikka: lajityypin vaihdosten, taiteenlajista riippumatta, on oltava perusteltuja. Kenties joskus perustelu on kaupallinen, mutta itse arvostan enemmän muutoksia, jotka tukevat tarinaa tai ideaa.
