Jalostettuja apinoita

Koska välillä oman tekstin arviointi on hyvin hankalaa, pyysin puolisotani lukemaan juoppoapinoita: kertomaan, mitkä tekstit hänestä toimivat ja mitkä eivät. Jotain karsiutui, mutta enimmältään hän kertoi, mihin kirjoitusprojekteihini tai ideoihin hänen mielestään tekstit liittyivät. Niinpä aloin jäsentää tekstejä omiin ryhmiinsä: tulostin noita aihioita, ja paloittelin sitten printit kansioon, katkelmat sopivien otsikoiden alle. Kun hieman aikaa oli kulunut, ja ajattelin olevani kauempana kirjoitusprosessin ensimmäisestä vaiheesta, otin tulosteiden katkelmat uudelleen esille, ja aloin jäsennellä niitä uusiksi kokonaisuuksiksi. Osittain tekoprosessi muistutti jonkinlaista kulinaarista tai kemiallista/alkemiallista kokeilua: otin tekstinpätkiä eri nimikkeiden alta ja etsin sopivaa sekoitussuhdetta. Toinen assosiaationi liittyi johonkin... tekstien arkeologiaan tai tulkintaan; oli kuin olisin löytänyt joukon fragmentteja, ja olisin yrittänyt selvittää, mikä katkelma kuuluu minnekin. Ja aina aika ajoin huomasin joidenkin katkelmien kuuluvan yhteen, jolloin sitten kasasin niistä uuden proosarunon.

Tämä tekotapa on ollut vahvimmin prosessikirjoittamista koko sinä aikana, kun olen ollut kiinnostunut kirjoittamisesta. Täsmällisemmin: tässä kirjoitustavassa prosessin eri vaiheet ovat olleet kaikkein selkeimmin eriytettyjä – aloitan silkasta mahdollisimman vapaasta tajunnanvirrasta; jota sitten siistin, korjaan kirjoitusvirheet, oikoluen ja arvioin; sitten siistityt ja jatkojalostukseen hyväksytyt siirretään eteenpäin; ja kasaan niistä jotain uutta. Eri vaiheiden erilaiset vaikeudet ja ilot näyttäytyvät nyt erittäin selkeinä – alan hahmottaa, millaisia esteitä minulle tulee ideoinnissa, millaisia ideoiden siivoamisessa ja edelleen kehittämisessä... Ja monesti, kaikissa vaiheissa, päädyn yllättymään tekstistä; jokin tässä tekotavassa saa tekstin pysymään itselleni tuoreena.

No, mitä tällaisella tekotavalla sitten saadaan aikaan? Alla on esimerkki jatkojalostetusta juoppoapinasta.

Poika opettelee parhaaksi etsiväksi, paremmaksi kuin holmes: tutkii omia jalanjälkiään, muistaa vielä vanhana miehenä millaiset kuviot ovat kengänpohjissa kun kainalossa on keppihevonen, selässä autologoilla koristeltu reppu ja ensimmäiset pisarat kusta lahkeessa.

On myöhemmin valmistautunut pakoonsa huolella, harjoitellut viimeiset kolmekymmentä vuotta solmujen avaamista, käsirautojen tiirikointia, köyttänyt itsensä tuoliin, piilottanut partaterän vyöhönsä, opetellut pidättämään hengitystä, sietämään kylmää palamaan kuumaa rautaa vasten, juomaan itsensä tajuttomaksi. Rauhoittaa mieltään pakkaamalla taskuihinsa rautanaulan, kerän lankaa, omenan (puoliksi syöty mutta vielä ihan hyvä), karttalehden toisesta kaupungista, bulgarian turistisanakirjan, kompassin ja mitä nyt nelikymppinen lapsi sitten aarteinaan voikin pitää.

Värjää muistojaan harmaalla kestääkseen, kuin kävelisi kuraisilla kengillä lapsuuden räsymatoilla, toivoisi saven riittävän liisteriksi.

Kanavasurffaa ja löytää omasta päästään sotakirjeenvaihtajan, kyyristelee raunioiden seassa, pitää yllään sekalaista suojavarustusta, kirjoittaa havainnot ylös, ottaa valokuvia, nauhoittaa räjähdyksiä ja järjestää satelliittipuhelinyhteyttä kansainvälisiin uutistoimistoihin.

Kynä ja kumilätkä

Olen kuluneen talven aikana urakoinut läpi Natalie Goldbergin suomennettuja kirjoittajaoppaita; Luihin ja ytimiin, Hyvä kaukainen ystävä ja Lukeva mieli. Teoksissa on jonkin verran erilaisia kirjoitusharjoituksia, mutta enemmän tällä hetkellä minuun on vedonnut kirjoissa esiin tulevat, taustalla vaikuttavat asenteet ja ideat.

Goldberg käyttää monesti urheilumetaforaa osoittaakseen, että hänen mielestään kirjoittamisessa pitkäkestoinen harjoittelu tuottaa tulosta; esimerkkinä katkelma teoksesta Lukeva mieli: ”Kuvitteletteko pelaavanne Wimbledonissa yhden viikon pelikokemuksen jälkeen, kysyn opiskelijoiltani. Luottakaa minuun, kirjoitusharjoittelu teke teistä vahvoja.” (Lukeva mieli, 2. painos, Kansanvalistusseura; Saarijärvi 2011, s.184)

Parin kuluneen viikon aikana Helsingin sanomissa on ollut juttusarja, jossa on käsitelty nuorten urheiluharrastuksen loppumista; jossain vaiheessa monella hiipuu into harjoitella niin paljon kuin mitä huipulle (lue: ammattilaiseksi) tulo vaatisi. Saattaa olla, että monet tahtoisivat jatkaa urheiluharrastustaan liikunnallisista ja sosiaalisista syistä, mutta läheskään kaikki eivät tahdo sitoutua lähes jokailtaisiin, monituntisiin treenisessioihin. Tämä on aivan ymmärrettävääkin, asioiden tärkeys- ja arvojärjestys voi muuttua tai selkiytyä, jolloin jotkin harrastukset jäävät pois, toiset muuttuvat ja jotain tulee tilalle. Kysymys onkin, kuinka ihmisille, joilla on erilaiset arvostukset, löytyisi kaikille mahdollisuus harrastaa sillä tapaa, minkä mieltää itselle oleelliseksi ja hyväksi.

Kirjoittamisen puolella harrastuksen, oppimisen ja resurssienhallinnan pohtiminen voi olla helpompaa: kirjoittajan ei tarvitse välttämättä maksaa kalliita salimaksuja, hankkia harrastuksensa vuoksi vakuutusta tai sijoittaa isoja summia harrastusvälineisiin. Kirjoittamiseen on toki olemassa nykyisin monenlaista ja monentasoista koulutusta kirjoittajakerhoista yliopistotason opetukseen, mutta hyvin paljon pystyy tekemään omaehtoisesti, mikäli harrastuksen/harjoittelun tarkoitus ja tekemisen motivaatio säilyvät edes joten kuten kirkkaina.

Erona urheiluharrastukseen ja kirjoittamiseen on siinä, että kirjoittajalle ei lopulta ole eroa siitä, onko kyse harjoittelusta vai tosipaikasta. Urheilijalle on aivan sama, kuinka monta loisteliasta ilmaveiviä treeneissä tehdään – ottelut ja osumat otteluissa lasketaan. Sen sijaan kirjoittaja voi aina palata muistikirjoihinsa ja treeniteksteihinsä, katsoa, mikä siellä toimii ja mihin sitä voi käyttää ”tosipaikassa”.

Juoppoapinoita ja villiyttä

Natalie Goldberg kuvaa kirjassaan Luihin ja ytimiin (alkuteos: Writing Down the Bones) amerikkalaisen runoilijan Russell Edsonin kirjoitusprosessia: ”(H)än kertoi istuvansa koneen ääreen ja kirjoittavansa kerralla noin kymmenen lyhyttä pätkää, --- Ehkä yksi kymmenestä tekstistä toimii, ja hän säilyttää sen. ---” Pari esimerkkitekstiä, ja tekotapa, vaikuttivat minusta hyvin... villeiltä. Vaikka nautinkin kovasti surrealistisesta tekstistä, kuten Daniil Harmsin lyhyistä tarinoista, tekoprosessin ylenmääräinen vapaus vaikutti jopa pelottavalta. Kirjoitan yleensä hyvin pikkutarkkaa, analyyttistä ja älyllistä tekstiä; sellaista, missä pystyn ottamaan etäisyyttä sekä sanoihin että niiden kuvaamaan maailmaan.

Suhtaudun kuitenkin kirjoittamiseen vakavasti, eikä minulla ole varaa jättää kokeilematta erilaisia metodeja – tai ainakaan en voi hyvällä omalla tunnolla hylätä jotain tekotapaa tai tyylilajia ihan vaan omien ennakkoluulojeni vuoksi. Niinpä minun piti kokeilla, millaista olisi tuottaa niin vapaita tekstinkatkelmia. Ja kyllä, se oli minusta pelottavaa, ja sisäinen kriitikko innostui pitämään valtavaa meteliä niin pilkkuvirheistä kuin rakenteesta; eniten kuitenkin sensoriani lienee pelottanut niin suora ja kontrolloimaton tekstintuottaminen, tekoprosessin intiimiys. Alkuun en edes kestänyt katsoa tietokoneen näyttöä, jokainen sana, jokainen rivi veti minut täysin lukkoon. Onnekseni kuitenkin olen oppinut kymmensormijärjestelmän, ja ainakin alkuun jouduin tekemään Edson -tyyppisiä harjoituksia silmät kiinni: sormet näppikselle, silmät kiinni, kriitikolle suukapula, ja menoksi. Toinen tässä tekstintuottotavassa esiin noussut ongelma on se, että vielä en osaa kovin hyvin arvioida, mitkä tekstit ovat säästämisen arvoisia; tässä vaiheessa vasta nautiskelen uuden tekniikan haltuun ottamisesta.

Paitsi pelottavaa, tällaisessa tekstintekemisessä on myös jotain hyvin vapauttavaa ja riemastuttavaa. Aionkin jatkaa tekstintuottoa tällä tavalla säännöllisesti. Koska harjoituksesta on nyt tulossa minulle oma tapa tehdä tekstiä, en voi enää nimittää niitä ”Edson -tyyppisiksi kirjoitusharjoituksiksi”, sillä sellainen nimi latistaisi ja lannistaisi minua (”Niin, nämä ovat harjoituksia, ja jonkun toisen tyylillä”). Tarvitsin siis uuden, oman nimen tälle tekoprosessille ja sitä kautta tuotetuille teksteille. Apuun tuli toinen mielenkiinnon kohteistani, taistelutaidot. Erääseen tyyliin liittyvässä tarinassa esitetään, että tyylin harjoittajat pyrkivät jättämään suunnittelun ja ajattelun, tavallaan taantumaan koulutettujen refleksien tasolle – toimimaan mahdollisimman villisti. Se tuntui hyvin sopivalta. Näin ollen, seuraavassa muutamia juopuneita apinoita:

Mennä solmuun mieluummin kuin mennä minnekään. Jättää puhe, tulla toiseksi korvaksi aina kun tarvitaan – mykkyys on helpotus niille, jotka odottavat saavansa palkinnon niin kuin metsä odottaa että sinne huudetaan. Katajaan kaikki kapsahtamassa ja muihin vanhoihin sananlaskuihin, täynnä valittuja paloja olevia laatikoita ja sotilashuumoria ja sellaista sattuu ja sitä ihmistä en unohda ikinä. Minä en sitä ihmistä ikinä en edes tuntenut, enkä edes haluaisi tuntea – sitä kirjailijaa joka laittaa vastauksen sille, joka kysyy, mikä on pienen eläimen rotu.

Ei menny niinkuin strömsössä mutta eihän se koskaan menekään. Ihmiset ovat saaria koneet erehtyväisiä ja eläimet pakattu laatikoihin kerta toisensa jälkeen. Ulkomaaalilla voidaan hoitaa ulkopintaa, ei sitä että sydän lahoaa. Koristelen kuusen mielessäni jättämättä tilaa eri maiden lipuille, sillä ne minä tahdon opetella ulkoa – pelkät liput, en maiden rajoja ja rahayksiköitä.

Kadut tehty lasista liukkaasta ja viiltävästä eksyksissä naapurustoonsa vähemmän kuin päähänsä halu onnistua siinä, mikä sujuu yrittämättäkin. Tiiliseinässä tuijotusta, hissiin piirretty kartta kivusta: kyllähän se kirkkoveneeltä näyttää kaksikymppisenä ja aiemmin.

Öljytä sanat, liikuttaa vastatusten kuin hikisiä vartaloita kesäpäivänä uskoen siinä olevan tarpeeksi elämä ja kirkkauttta omiin tarpeisiin, muiden tarpeet ovat sivuseikka muillle paitsi äiti teresoille ja kuka niitä jaksaisi ei kukaan, ei kukaan muu kuin ne, jotka uskovat olevansa orpoja tai spitaalisia. Onneksi niitäkin riittää.

Miehen rinnan keskelle kasvaa lastausluukku, ramppi laskettavissa, pura ja kuormaa pura ja kuormaa, väliköt täynnä punaruskeaa höttöistä kaipausta pakkausstyroksin muruja pahvilaatikon jäänteitä teippirullia sidontaliinoja.

Laittaa toiveensa matkaan samalla pelastusveneellä mihin latoo kaikki hapankorput, joita ei pysty syömään edes halutessaan. Muruset täyttävät aina ne henkitorvet, joiden kaipaus on sekä makeaan että happamaan. Toivoo vapautusta siitä lähdöstä, joka antaa vapauden. Ei uskalla päästää irti köydestä silloin, kun käsissä on vielä verta.

Mies värjäämässä muistoja harmaalla kestääkseen, kuin kävelisi lapsuuden räsymatolle kuraisilla kengillä. On valmistautunut pakoonsa huolella harjoitellut viimeisen kolmekymmentä vuotta solmujen avaamista käsirautojen tiirikointia köyttänyt itsensä tuoliin piilottanut partaterän vyöhönsä opetellut pidättämään hengitystä sietämään kylmää palamaan raudan alla juomaan itsensä tajuttomaksi. Rauhoittaa mieltä varaamalla taskuihinsa rautanaulan, kerän lankaa omenan puoliksi syöty mutta vielä ihan hyvä karttalehti toisesta kaupungista bulgarian turistisanakirjan kompassin ja mitä nyt nelikymppinen lapsi sitten aarteinaan voikin pitää.

Kynä ja kamera

Puolisoni antoi minulle syntymäpäivälahjaksi digijärjestelmäkameran. Kun kerroin tästä ystävällemme, hän kysyi minulta, mikä asenteeni on valokuvaukseen: keräänkö muistoja, vai mikä funktio valokuvaamisella minulle on.

Tällä hetkellä olen vielä kameran opetteluvaiheessa, ja sitä saattaa jatkua vielä kauankin. Minusta kuitenkin tuntuu, että kamera ja kynä ovat minulle toisiaan tukevia välineitä. Tai ehkä paremminkin: käytän kynää ja paperia ja kameraa melko samalla tavalla, samojen metodien ja samojen ennakko-oletusten (ja ennakkoluulojen) kautta.

Kirjoittamisessani olen hyvin vahvasti impressionisti, hetkeen tarttuja: teen helposti nopeahkoja tunnelmapaloja ja maisemointeja, mutta pidempi tarinan kehittely on huomattavan paljon vaikeampaa. Yksityiskohdat kiehtovat minua myös valokuvauksessa.

Digikamera mahdollistaa rennon kuvaamisen, josta toivon asenteen välittyvän myös tekstintekemisen puolelle: antaa mennä, ottaa kuvia / tehdä tekstiä, palata tarvittaessa saatuun materiaaliin ja katsoa, mikä siellä on toimivaa siltään, mikä pelastettavissa ja mikä voidaan siirtää sivuun. Muistelen Julia Cameronin kirjoittaneen jossain kirjoittamisen oppaassaan ”Minä huolehdin määrästä, Luoja laadusta,” ja tätä haen omaan tekemiseeni. Tällä en tarkoita, että pitäisi tehdä tahallisesti huonoa tekstiä tai ottaa huonoja valokuvia – vaikka sekin voisi olla mielenkiintoinen ja jopa melkoisen vapauttava kokemus – vaan valokuvatessa digikameralla itselleen voi antaa luvan myös epäonnistua. Jokainen otos ei ole hyvä. Eikä jokainen tekstikään. Ja joskus hyvältä tuntuva tuotos osoittautuu jälkeenpäin harhalaukaukseksi. Kaipa joskus myös toisinpäin.

Lisäksi uskon vakaasti sattumaan yhtenä elementtinä elämässä ja luovissa, tieteellisissä ja taiteellisissa projekteissa. Tutkija löytää kirjeen, joka muuttaa käsitystä historiallisesta henkilöstä. Elatusmaljaan kasvaa hometta. Ohjaaja lukee sattumalta tekstin, jolle välittömästi tietää pääroolin esittäjän. Sattumalla on osuutensa, ei tuurilla. Kuten suuri sarjakuvahahmo Kingpin on todennut: ”Onni on valmistautuminen kertaa tilaisuus.” Mikäli aikansa käyttää vain valmistautumiseen, vain hioakseen omaa osaamistaan loputtomiin, niin tilaisuudet saattavat jäädä huomaamatta. Ja mikäli vain odottaa valmistautumatta onnepotkuja, suotuisia tilaisuuksia, niin niiden tullessa kohdalle niitä ei pysty hyödyntämään.

Ja edelliseen kappaleeseen liittyen: yhdellä kuvauskierroksellani olin laittamassa kameraa pois, kun huomasin kaupungin istutuksissa jotain – siitä siis kuva. Ja kuvasta sittemmin seuraava runo:

Tartu hihaani.

Tartu hihaani kaupungilla,

kuiskaa tai huuda

tupakansavuisella äänellä.

Näen kyllä sinut,

sillä kukaan ei

voi valita, mitä näkee.

Valita voi,

mihin katseensa kohdistaa.

LAJITYYPPI JA PARODIA

Kuluneen talven aikana pakkanen ja flunssa saivat osaltaan aikaan sen, että kirjoittamisen sijaan keskityin kulttuurinautintoihin kotioloissa. Eli katsoin muun muassa toimintakomedian Man of the House. Luotin ettei elokuva, missä on Tommy Lee Jones ja cheerleadereita, ei voi olla täysin huono. Eikä se ollutkaan huono, paremminkin mitäänsanomaton.

Pääsyy mitäänsanomattomuuteen oli se, että elokuvan juoni oli vain liima, jolla lajityyppiin kuuluvat kohtaukset saatiin näppärästi kiinni toisiinsa. Oli kuin käsikirjoittaja olisi lähtenyt tekemään tarinaa käymällä läpi, mitä elementtejä kuuluu toimintakomediaan: ”Okei, tarvitaan kova elämää nähnyt poliisi, on. Sitten joku kavala pukumies, voisi olla toisen viraston agentti, joo laitetaan sellainen. Poliisin työpari voisi haavoittua vakavasti, selvä. Sitten pariin kohtaukseen jotain sukupolvien ja sukupuolien välisistä kuiluista, siitä saadaan huumoria, okei. Ja sitten tarvitaan vielä romanttinen sivujuonne ja joku hahmo, joka osoittaa sen, että kivikovalla rangerilla on sydän... vaimo? Eeei... Tytär? Joo, se toimi Die Hard nelosessa, joten kyllä se toimii tässäkin...” Ja tämän checklistin jälkeen käsikirjoittaja olisi sitten yhdistänyt kohtaukset toisiinsa enemmän ja vähemmän sujuvasti. Lopputuloksena oli täydellinen ”aivot asentoon off” -viihdetuote, missä ei ollut pätkääkään omaperäisyyttä eikä juuri yrittämistä. Katsoja saa juuri sitä, mitä haluaa eikä vähääkään joudu pohtimaan eikä edes yllättymään. Toisaalta, katsoja saa vain juuri sen, mitä on tilannut: mäkkärissä ei kannata haikailla sisäfileen perään.

Tunnemme konventiot, ja haluamme saada sitä, mitä olemme tilanneet. Tämän vuoksi taideteoksia – elokuvia, kirjoja, teatteriesityksiä – tehdään välillä hyvin kaavamaisesti. Mikäli kaavamaisuus tehdään tietoisesti ja liioitellen, niin saadaan helposti aikaan lajityyppiparodia. Esimerkiksi mainitussa Tommy Lee Jonesin elokuvassa olisi riittänyt lisätä muutama klise ja elokuvaa ei olisi enää millään muotoa voinut otaa vakavasti. Kirjallisuuden puolella Martti ”Huuhaa” Innanen parodioi ansiokkaasti toimintatrillerigenreä kirjassaan Frank Armoton. Kirja kulkee täsmällisesti ratakiskoilla, tarkkaan määrätystä kohtauksesta toiseen: on yksinäinen sankari, joka saapuu sateisena yönä pieneen Keski-Lännen kaupunkiin, jonka kahvilaa emännöi kaunis leski. Kuinka ollakaan, juuri samana yönä paikalliset nuorisorikolliset alkavat häiriköidä kahvilassa – ja kuinka ollakaan, yksinäinen kulkija osoittautuu entiseksi vihreäksi baretiksi ja muutenkin nyrkeistään taitavaksi... Ja tämä on vasta lähtökohta, myöhemmin kirjassa tulevat vastaan niin uskollinen eläinystävä kuin mafian albiinotappaja, kaikki mahdolliset stereotypiat tulevat vastaan.

Innanen sanoo itse tehneensä kirjan pääasiassa kieli poskessa, mutta huumoria ei ole kirjoitettu auki. Se tulee tekijän ja vastaanottajan jakamasta viitekehyksestä, lajityyppien tietämyksestä ja epämääräisestä sopimuksesta, kuinka pitkälle lajityypin konventioita voidaan venyttää – mitkä ovat lajityypin sisäiset uskottavuuden rajat. Lajityypin konventioita koskevan sopimuksen epämääräisyys saa aikaan harmaan alueen, taideteokset, joissa osa lukijoista/kokijoista näkee komediaa, osa lajityypin, ja osa tahatonta huumoria.

AVOIN KOODI, HAKKERIETIIKKA, TIEDE JA TAIDE

Vuosien ajan olen pitänyt runoutta omimpana kirjallisuuden lajina, ja yhtä kauan olen myös vältellyt tutustumasta aktiivisesti muiden runoilijoiden teksteihin. Toki ajoittain olen törmännyt runoihin, ja lukenutkin aktiivisesti runoja... Toisinaan olen myös löytänyt jotain suosikkeja; kuitenkin olen pyrkinyt kuitenkin pitämään eräässä mielessä ”mieleni tyhjänä”. Olen pitänyt yllä eräänlaista sisäistä tarinaa, jonka mukaan tutustumalla aiempiin teksteihin saattaisin kopioida liian suoraan vaikutteita. Iso pelkoni on ollut, että kun saisin tekstejä julki, niin ensimmäinen kritiikki olisi jotain tyyliin: ”Tämä Kotron pastissi...”

Nyt olen kuitenkin luopumassa tuosta ajatuksesta. Osatekijänä ajattelumallini muuttumiseen on kirjoittamisen opintojen jatkuminen. Oppimistehtävien taustamateriaalissa olen joutunut tutustumaan erilaisiin teksteihin – näin myös runouden tehtävissä. Edelleen miellän, että vaikutteiden saaminen on mahdollista, mutta tällä hetkellä en pidä sitä täysin pahana asiana; en varsinkaan, mikäli tiedostan vaikutteet ja osaan käyttää niitä tehdäkseni itseni näköistä tekstiä (kas siinä pulma...).

Tämä saattaa olla monelle itsestäänselvää, mutta tajusin taiteen, eri taiteenlajien ja taideteosten, keskustelevan oman alansa traditioiden kanssa ja monesti saavat vaikutteita myös ympäröivästä maailmasta – muista taiteenaloista, yhteiskunnasta, tieteestä... Kyse on elävistä, evolutiivisista kulttuurin osa-alueista. Tästä tuli mieleeni nyttemmin taas pinnalla oleva käsitys tietotekniikan puolelta: avoin lähdekoodi, ja myös niin kutsuttu hakkerietiikka. Karkeasti ilmaisten, mikäli olen ymmärtänyt oikein, hakkerietiikka voidaan tiivistää seuraavaan maksiimiin: jos se toimii, käytä – jos osaat tehdä paremman, laita se jakoon. Tuntuu, että tätä ajatusta ylistetään jotenkin vallankumouksellisena , mutta eikö se ole perinteisen tieteen (ja taiteen) ideaalin ilmaisu? Julkisuus, itsensä korjaavuus, kommunikointi tradition sisällä, vaikutteiden saaminen ja yhdistäminen – tällehän tieteen sanotaan parhaimmillaan rakentuvan.

Taiteessa, toisin kuin tieteessä, ei kuitenkaan ole selkeää sopimusta lähdeviitteiden käytöstä. Silti jotenkin olisi erotettava pastissi, plagiaatti ja hommage – jäljitelmä, (taiteellinen) varkaus ja (taiteellinen) kunnianosoitus. Tällä hetkellä ajattelen kutakuinkin seuraavasti: mitä selkeämmin jostain aiemmasta taideteoksesta otetaan vaikutelmia, sen selkeämmin tästä on osoitettava olevansa tietoinen. Millaisia esimerkkejä sitten tästä rajankäynnistä voisin antaa? Plagiaatista en oikein minkäänlaista: tekstivarkaus on moraalisesti ja juridisesti väärin. Sen lisäksi esimerkki plagiaatista tuntuu jo käsitteellisesti ristiriitaiselta termiltä – se johtaisi johonkin seuraavan kaltaiseen ilmaisuun: ”Varastan tässä seuraavaksi jonkun toisen kirjoittaman tekstin ja esitän sen omanani.” Tuollainen lausuma kuulostaa Wittgensteiniin ja Monty Pythoniin ihastuneen sketsinikkarin pieleen menneeltä avaukselta. Sen sijaan yritän seuraavaksi tarjota esimerkit pastissista ja hommagesta.

Heli Laaksosella on selkeä, oma tyylinsä, joka houkutteli minut tekemään kerran pikaisen ja kieli poskessa tehdyn, lempeän parodisen pastissin:

Nörtiks tahtomine:

Tule viä semne aamu

ko mää en ol viä nukkuma kerenny

ja kipase lähimmäst tiatokoneliikkeest

lissä välimuisti ja noppemma verkkokorti.

Mää haise pitsalt ja kokikselt

viäm pal tila laajakaistal

poseran nettikameral

mut kiältäyryn kaikest, sano:

mää pela ny vaarkrafti,

mää mesetä,

emmää ol ikkän applee käyttän

ko mä ole ain ohjelmoinu näi.

Pastissi on mielestäni melkoisen suoraviivainen, selkeä. Hommage, kunnianosoitus, on hienovaraisempi ja myös hankalammin osoitettava ja tehtävä. Jos kunnianosoitus on liian selkeä tai osoitteleva, se tuo tekstiin (tai muuhun taideteokseen) liikaa rautalangasta vääntämisen makua. Toisaalta hommagea käyttävän teoksen tulee toimia myös, vaikka vastaanottaja ei tuntisikaan viittauksen kohdetta. Taideteos ei mielestäni voi nojata yksinomaan intertekstuaaliseen merkityksenantoon eli siihen, että siinä viitataan johonkin aiempaan tai aiempiin töihin. Teoksella on oltava jotain omaa sanottavaa.

Mutta kokeillaan hommagea. Seuraavaksi runo, jonka olisi tarkoitus olla kunnianosoitus tai vähintäänkin taiteenalan sisäistä vuoropuhelua Bo Carpelanin runoon Heikko ja yliherkkä liukastuu helposti lumihiutaleeseen (kokoelmasta Diktamina, Otava: Keuruu 2004, suomentanut Pentti Saaritsa) – eräs kunnianosoitukseen (ja taiteensisäiseen vuoropuheluun) liittyvä seikkahan on, että kannattaa aina puhua itseään viisaampien kanssa, sillä siten saattaa tulla luokitelluksi viisaiden joukkoon. Mutta runoon:

Pidä sulkeutuvat taivaasi,

en niitä pyydä,

ja muutenkaan

en paljoa pyydä,

kunhan vain

annat minun olla.

Anna minun olla heikko,

liukastella läpi talven;

anna minun olla pelkoa täynnä

ja lukkona omassa ovessani;

anna minun olla vanha ja harmaa

kuin ylinukuttujen päivien peitto.

Anna minun olla,

kunhan annat minun kysyä,

kysyä ja mennä rikki.

YKSITTÄINEN IDEA JA KOKONAISUUS

Teen työtä, jossa minun on mahdollista kuunnella paljon musiikkia. Suunnilleen vuosi sitten minulla oli – taas vaihteeksi – menossa Jethro Tull -vaihe. Under Wraps -levyä kuunnellessa minulle tuli mieleen, että vaikka kyseisestä teemalevystä en saakaan välttämättä kokonaista runokoelmaa, niin kenties, kenties sitten Tullin tuotantoa laajemmin hyödyntäen... Niinpä latasin mp3:n täyteen progressiivisen rockin parhaimmistoa ja varasin kuskinpenkin viereen muistivihkon. Tällä hetkellä Tull-pohjalta inspiroitu kokoelma on kustantamokierroksella; reilussa puolessa vuodessa olen saanut yhden ”Kiitos luottamuksesta, mutta juuri tällä hetkellä emme...” -sävyisen kirjeen. Jatkoa, ja muiden kustantamoiden kommentteja odotellessa...

Tästä kokemuksesta kuitenkin huomasin sen, että löydettyäni jonkin innostavan aiheen, pienen idean, voin tarkastella, mihin laajempaan kokonaisuuteen se mahdollisesti kuuluu. Laajemman kokonaisuuden ajatus voi tuoda lisää pikkuideoita. Pikkuideoita joutuu toki testaamaan, tarkistamaan sen, miten hyvin ne sitten todella sopivat pääkokonaisuuteen.

Löysin saman tien joukon muitakin pikkuideoita, jotka saattaisivat hyvinkin toimia teemana isompiin kokonaisuuksiin – kokonaisiin kokoelmiin. Eräs näistä ideoista, joita aloin työstää, on työnimeltään ”dekkarirunot”: kovaksikeitetyn tarinaperinteen konventioiden hyödyntäminen runoudessa. Tämä kokoelma on vielä kesken, mutta ohessa muutama makupala. Osittain tekstit ovat vielä prosessointivaiheessa, elävät ja kehittyvät. Osaan alan olla jo melko tyytyväinen.

Sanat kuin tiiliseinät,

muiden paikoilleen muuraamat,

varjostamassa katuani.

Lohkeilleiden nurkkien luona,

hämärässä rapinaa,

jota en halua kuulla,

en tulkita, en selvittää.

Sanojen katveessa

varjoisilla kujilla

totuus, tai ainakin

hyvä tarina

johon uskoa.

-------

Toimistossani tiedän tarpeeksi

sopimuksista ja salaisuuksista.

Tiedän, että ne kasvavat

ja kun tulet luokseni

ne ovat tarpeeksi suuria

jotta yksityinen katsekin

voi ne löytää.

Aina on jotain hukassa

aina jotain viety:

hiljainen nauru

katseeseen upotettu lämpö

oikeutettu luottamus

kosketus vailla ahneutta.

------

Talvi, kuluneessa trenssitakissaan,

silmät kuin luodit,

kovistelee porttikäytävässä

vanhaa juoppoa.

Hengitän kylmyyden sisääni:

silloin on helpompaa

kulkea ohi.

-----

Otan avukseni

sokean koiran sisältäni.

Se muistaa kaikki

hyväilyt, joita

se ole saanut.