Juoppoapinoita ja villiyttä

Natalie Goldberg kuvaa kirjassaan Luihin ja ytimiin (alkuteos: Writing Down the Bones) amerikkalaisen runoilijan Russell Edsonin kirjoitusprosessia: ”(H)än kertoi istuvansa koneen ääreen ja kirjoittavansa kerralla noin kymmenen lyhyttä pätkää, --- Ehkä yksi kymmenestä tekstistä toimii, ja hän säilyttää sen. ---” Pari esimerkkitekstiä, ja tekotapa, vaikuttivat minusta hyvin... villeiltä. Vaikka nautinkin kovasti surrealistisesta tekstistä, kuten Daniil Harmsin lyhyistä tarinoista, tekoprosessin ylenmääräinen vapaus vaikutti jopa pelottavalta. Kirjoitan yleensä hyvin pikkutarkkaa, analyyttistä ja älyllistä tekstiä; sellaista, missä pystyn ottamaan etäisyyttä sekä sanoihin että niiden kuvaamaan maailmaan.

Suhtaudun kuitenkin kirjoittamiseen vakavasti, eikä minulla ole varaa jättää kokeilematta erilaisia metodeja – tai ainakaan en voi hyvällä omalla tunnolla hylätä jotain tekotapaa tai tyylilajia ihan vaan omien ennakkoluulojeni vuoksi. Niinpä minun piti kokeilla, millaista olisi tuottaa niin vapaita tekstinkatkelmia. Ja kyllä, se oli minusta pelottavaa, ja sisäinen kriitikko innostui pitämään valtavaa meteliä niin pilkkuvirheistä kuin rakenteesta; eniten kuitenkin sensoriani lienee pelottanut niin suora ja kontrolloimaton tekstintuottaminen, tekoprosessin intiimiys. Alkuun en edes kestänyt katsoa tietokoneen näyttöä, jokainen sana, jokainen rivi veti minut täysin lukkoon. Onnekseni kuitenkin olen oppinut kymmensormijärjestelmän, ja ainakin alkuun jouduin tekemään Edson -tyyppisiä harjoituksia silmät kiinni: sormet näppikselle, silmät kiinni, kriitikolle suukapula, ja menoksi. Toinen tässä tekstintuottotavassa esiin noussut ongelma on se, että vielä en osaa kovin hyvin arvioida, mitkä tekstit ovat säästämisen arvoisia; tässä vaiheessa vasta nautiskelen uuden tekniikan haltuun ottamisesta.

Paitsi pelottavaa, tällaisessa tekstintekemisessä on myös jotain hyvin vapauttavaa ja riemastuttavaa. Aionkin jatkaa tekstintuottoa tällä tavalla säännöllisesti. Koska harjoituksesta on nyt tulossa minulle oma tapa tehdä tekstiä, en voi enää nimittää niitä ”Edson -tyyppisiksi kirjoitusharjoituksiksi”, sillä sellainen nimi latistaisi ja lannistaisi minua (”Niin, nämä ovat harjoituksia, ja jonkun toisen tyylillä”). Tarvitsin siis uuden, oman nimen tälle tekoprosessille ja sitä kautta tuotetuille teksteille. Apuun tuli toinen mielenkiinnon kohteistani, taistelutaidot. Erääseen tyyliin liittyvässä tarinassa esitetään, että tyylin harjoittajat pyrkivät jättämään suunnittelun ja ajattelun, tavallaan taantumaan koulutettujen refleksien tasolle – toimimaan mahdollisimman villisti. Se tuntui hyvin sopivalta. Näin ollen, seuraavassa muutamia juopuneita apinoita:

Mennä solmuun mieluummin kuin mennä minnekään. Jättää puhe, tulla toiseksi korvaksi aina kun tarvitaan – mykkyys on helpotus niille, jotka odottavat saavansa palkinnon niin kuin metsä odottaa että sinne huudetaan. Katajaan kaikki kapsahtamassa ja muihin vanhoihin sananlaskuihin, täynnä valittuja paloja olevia laatikoita ja sotilashuumoria ja sellaista sattuu ja sitä ihmistä en unohda ikinä. Minä en sitä ihmistä ikinä en edes tuntenut, enkä edes haluaisi tuntea – sitä kirjailijaa joka laittaa vastauksen sille, joka kysyy, mikä on pienen eläimen rotu.

Ei menny niinkuin strömsössä mutta eihän se koskaan menekään. Ihmiset ovat saaria koneet erehtyväisiä ja eläimet pakattu laatikoihin kerta toisensa jälkeen. Ulkomaaalilla voidaan hoitaa ulkopintaa, ei sitä että sydän lahoaa. Koristelen kuusen mielessäni jättämättä tilaa eri maiden lipuille, sillä ne minä tahdon opetella ulkoa – pelkät liput, en maiden rajoja ja rahayksiköitä.

Kadut tehty lasista liukkaasta ja viiltävästä eksyksissä naapurustoonsa vähemmän kuin päähänsä halu onnistua siinä, mikä sujuu yrittämättäkin. Tiiliseinässä tuijotusta, hissiin piirretty kartta kivusta: kyllähän se kirkkoveneeltä näyttää kaksikymppisenä ja aiemmin.

Öljytä sanat, liikuttaa vastatusten kuin hikisiä vartaloita kesäpäivänä uskoen siinä olevan tarpeeksi elämä ja kirkkauttta omiin tarpeisiin, muiden tarpeet ovat sivuseikka muillle paitsi äiti teresoille ja kuka niitä jaksaisi ei kukaan, ei kukaan muu kuin ne, jotka uskovat olevansa orpoja tai spitaalisia. Onneksi niitäkin riittää.

Miehen rinnan keskelle kasvaa lastausluukku, ramppi laskettavissa, pura ja kuormaa pura ja kuormaa, väliköt täynnä punaruskeaa höttöistä kaipausta pakkausstyroksin muruja pahvilaatikon jäänteitä teippirullia sidontaliinoja.

Laittaa toiveensa matkaan samalla pelastusveneellä mihin latoo kaikki hapankorput, joita ei pysty syömään edes halutessaan. Muruset täyttävät aina ne henkitorvet, joiden kaipaus on sekä makeaan että happamaan. Toivoo vapautusta siitä lähdöstä, joka antaa vapauden. Ei uskalla päästää irti köydestä silloin, kun käsissä on vielä verta.

Mies värjäämässä muistoja harmaalla kestääkseen, kuin kävelisi lapsuuden räsymatolle kuraisilla kengillä. On valmistautunut pakoonsa huolella harjoitellut viimeisen kolmekymmentä vuotta solmujen avaamista käsirautojen tiirikointia köyttänyt itsensä tuoliin piilottanut partaterän vyöhönsä opetellut pidättämään hengitystä sietämään kylmää palamaan raudan alla juomaan itsensä tajuttomaksi. Rauhoittaa mieltä varaamalla taskuihinsa rautanaulan, kerän lankaa omenan puoliksi syöty mutta vielä ihan hyvä karttalehti toisesta kaupungista bulgarian turistisanakirjan kompassin ja mitä nyt nelikymppinen lapsi sitten aarteinaan voikin pitää.

Kynä ja kamera

Puolisoni antoi minulle syntymäpäivälahjaksi digijärjestelmäkameran. Kun kerroin tästä ystävällemme, hän kysyi minulta, mikä asenteeni on valokuvaukseen: keräänkö muistoja, vai mikä funktio valokuvaamisella minulle on.

Tällä hetkellä olen vielä kameran opetteluvaiheessa, ja sitä saattaa jatkua vielä kauankin. Minusta kuitenkin tuntuu, että kamera ja kynä ovat minulle toisiaan tukevia välineitä. Tai ehkä paremminkin: käytän kynää ja paperia ja kameraa melko samalla tavalla, samojen metodien ja samojen ennakko-oletusten (ja ennakkoluulojen) kautta.

Kirjoittamisessani olen hyvin vahvasti impressionisti, hetkeen tarttuja: teen helposti nopeahkoja tunnelmapaloja ja maisemointeja, mutta pidempi tarinan kehittely on huomattavan paljon vaikeampaa. Yksityiskohdat kiehtovat minua myös valokuvauksessa.

Digikamera mahdollistaa rennon kuvaamisen, josta toivon asenteen välittyvän myös tekstintekemisen puolelle: antaa mennä, ottaa kuvia / tehdä tekstiä, palata tarvittaessa saatuun materiaaliin ja katsoa, mikä siellä on toimivaa siltään, mikä pelastettavissa ja mikä voidaan siirtää sivuun. Muistelen Julia Cameronin kirjoittaneen jossain kirjoittamisen oppaassaan ”Minä huolehdin määrästä, Luoja laadusta,” ja tätä haen omaan tekemiseeni. Tällä en tarkoita, että pitäisi tehdä tahallisesti huonoa tekstiä tai ottaa huonoja valokuvia – vaikka sekin voisi olla mielenkiintoinen ja jopa melkoisen vapauttava kokemus – vaan valokuvatessa digikameralla itselleen voi antaa luvan myös epäonnistua. Jokainen otos ei ole hyvä. Eikä jokainen tekstikään. Ja joskus hyvältä tuntuva tuotos osoittautuu jälkeenpäin harhalaukaukseksi. Kaipa joskus myös toisinpäin.

Lisäksi uskon vakaasti sattumaan yhtenä elementtinä elämässä ja luovissa, tieteellisissä ja taiteellisissa projekteissa. Tutkija löytää kirjeen, joka muuttaa käsitystä historiallisesta henkilöstä. Elatusmaljaan kasvaa hometta. Ohjaaja lukee sattumalta tekstin, jolle välittömästi tietää pääroolin esittäjän. Sattumalla on osuutensa, ei tuurilla. Kuten suuri sarjakuvahahmo Kingpin on todennut: ”Onni on valmistautuminen kertaa tilaisuus.” Mikäli aikansa käyttää vain valmistautumiseen, vain hioakseen omaa osaamistaan loputtomiin, niin tilaisuudet saattavat jäädä huomaamatta. Ja mikäli vain odottaa valmistautumatta onnepotkuja, suotuisia tilaisuuksia, niin niiden tullessa kohdalle niitä ei pysty hyödyntämään.

Ja edelliseen kappaleeseen liittyen: yhdellä kuvauskierroksellani olin laittamassa kameraa pois, kun huomasin kaupungin istutuksissa jotain – siitä siis kuva. Ja kuvasta sittemmin seuraava runo:

Tartu hihaani.

Tartu hihaani kaupungilla,

kuiskaa tai huuda

tupakansavuisella äänellä.

Näen kyllä sinut,

sillä kukaan ei

voi valita, mitä näkee.

Valita voi,

mihin katseensa kohdistaa.

LAJITYYPPI JA PARODIA

Kuluneen talven aikana pakkanen ja flunssa saivat osaltaan aikaan sen, että kirjoittamisen sijaan keskityin kulttuurinautintoihin kotioloissa. Eli katsoin muun muassa toimintakomedian Man of the House. Luotin ettei elokuva, missä on Tommy Lee Jones ja cheerleadereita, ei voi olla täysin huono. Eikä se ollutkaan huono, paremminkin mitäänsanomaton.

Pääsyy mitäänsanomattomuuteen oli se, että elokuvan juoni oli vain liima, jolla lajityyppiin kuuluvat kohtaukset saatiin näppärästi kiinni toisiinsa. Oli kuin käsikirjoittaja olisi lähtenyt tekemään tarinaa käymällä läpi, mitä elementtejä kuuluu toimintakomediaan: ”Okei, tarvitaan kova elämää nähnyt poliisi, on. Sitten joku kavala pukumies, voisi olla toisen viraston agentti, joo laitetaan sellainen. Poliisin työpari voisi haavoittua vakavasti, selvä. Sitten pariin kohtaukseen jotain sukupolvien ja sukupuolien välisistä kuiluista, siitä saadaan huumoria, okei. Ja sitten tarvitaan vielä romanttinen sivujuonne ja joku hahmo, joka osoittaa sen, että kivikovalla rangerilla on sydän... vaimo? Eeei... Tytär? Joo, se toimi Die Hard nelosessa, joten kyllä se toimii tässäkin...” Ja tämän checklistin jälkeen käsikirjoittaja olisi sitten yhdistänyt kohtaukset toisiinsa enemmän ja vähemmän sujuvasti. Lopputuloksena oli täydellinen ”aivot asentoon off” -viihdetuote, missä ei ollut pätkääkään omaperäisyyttä eikä juuri yrittämistä. Katsoja saa juuri sitä, mitä haluaa eikä vähääkään joudu pohtimaan eikä edes yllättymään. Toisaalta, katsoja saa vain juuri sen, mitä on tilannut: mäkkärissä ei kannata haikailla sisäfileen perään.

Tunnemme konventiot, ja haluamme saada sitä, mitä olemme tilanneet. Tämän vuoksi taideteoksia – elokuvia, kirjoja, teatteriesityksiä – tehdään välillä hyvin kaavamaisesti. Mikäli kaavamaisuus tehdään tietoisesti ja liioitellen, niin saadaan helposti aikaan lajityyppiparodia. Esimerkiksi mainitussa Tommy Lee Jonesin elokuvassa olisi riittänyt lisätä muutama klise ja elokuvaa ei olisi enää millään muotoa voinut otaa vakavasti. Kirjallisuuden puolella Martti ”Huuhaa” Innanen parodioi ansiokkaasti toimintatrillerigenreä kirjassaan Frank Armoton. Kirja kulkee täsmällisesti ratakiskoilla, tarkkaan määrätystä kohtauksesta toiseen: on yksinäinen sankari, joka saapuu sateisena yönä pieneen Keski-Lännen kaupunkiin, jonka kahvilaa emännöi kaunis leski. Kuinka ollakaan, juuri samana yönä paikalliset nuorisorikolliset alkavat häiriköidä kahvilassa – ja kuinka ollakaan, yksinäinen kulkija osoittautuu entiseksi vihreäksi baretiksi ja muutenkin nyrkeistään taitavaksi... Ja tämä on vasta lähtökohta, myöhemmin kirjassa tulevat vastaan niin uskollinen eläinystävä kuin mafian albiinotappaja, kaikki mahdolliset stereotypiat tulevat vastaan.

Innanen sanoo itse tehneensä kirjan pääasiassa kieli poskessa, mutta huumoria ei ole kirjoitettu auki. Se tulee tekijän ja vastaanottajan jakamasta viitekehyksestä, lajityyppien tietämyksestä ja epämääräisestä sopimuksesta, kuinka pitkälle lajityypin konventioita voidaan venyttää – mitkä ovat lajityypin sisäiset uskottavuuden rajat. Lajityypin konventioita koskevan sopimuksen epämääräisyys saa aikaan harmaan alueen, taideteokset, joissa osa lukijoista/kokijoista näkee komediaa, osa lajityypin, ja osa tahatonta huumoria.