Koska välillä oman tekstin arviointi on hyvin hankalaa, pyysin puolisotani lukemaan juoppoapinoita: kertomaan, mitkä tekstit hänestä toimivat ja mitkä eivät. Jotain karsiutui, mutta enimmältään hän kertoi, mihin kirjoitusprojekteihini tai ideoihin hänen mielestään tekstit liittyivät. Niinpä aloin jäsentää tekstejä omiin ryhmiinsä: tulostin noita aihioita, ja paloittelin sitten printit kansioon, katkelmat sopivien otsikoiden alle. Kun hieman aikaa oli kulunut, ja ajattelin olevani kauempana kirjoitusprosessin ensimmäisestä vaiheesta, otin tulosteiden katkelmat uudelleen esille, ja aloin jäsennellä niitä uusiksi kokonaisuuksiksi. Osittain tekoprosessi muistutti jonkinlaista kulinaarista tai kemiallista/alkemiallista kokeilua: otin tekstinpätkiä eri nimikkeiden alta ja etsin sopivaa sekoitussuhdetta. Toinen assosiaationi liittyi johonkin... tekstien arkeologiaan tai tulkintaan; oli kuin olisin löytänyt joukon fragmentteja, ja olisin yrittänyt selvittää, mikä katkelma kuuluu minnekin. Ja aina aika ajoin huomasin joidenkin katkelmien kuuluvan yhteen, jolloin sitten kasasin niistä uuden proosarunon.
Tämä tekotapa on ollut vahvimmin prosessikirjoittamista koko sinä aikana, kun olen ollut kiinnostunut kirjoittamisesta. Täsmällisemmin: tässä kirjoitustavassa prosessin eri vaiheet ovat olleet kaikkein selkeimmin eriytettyjä – aloitan silkasta mahdollisimman vapaasta tajunnanvirrasta; jota sitten siistin, korjaan kirjoitusvirheet, oikoluen ja arvioin; sitten siistityt ja jatkojalostukseen hyväksytyt siirretään eteenpäin; ja kasaan niistä jotain uutta. Eri vaiheiden erilaiset vaikeudet ja ilot näyttäytyvät nyt erittäin selkeinä – alan hahmottaa, millaisia esteitä minulle tulee ideoinnissa, millaisia ideoiden siivoamisessa ja edelleen kehittämisessä... Ja monesti, kaikissa vaiheissa, päädyn yllättymään tekstistä; jokin tässä tekotavassa saa tekstin pysymään itselleni tuoreena.
No, mitä tällaisella tekotavalla sitten saadaan aikaan? Alla on esimerkki jatkojalostetusta juoppoapinasta.
Poika opettelee parhaaksi etsiväksi, paremmaksi kuin holmes: tutkii omia jalanjälkiään, muistaa vielä vanhana miehenä millaiset kuviot ovat kengänpohjissa kun kainalossa on keppihevonen, selässä autologoilla koristeltu reppu ja ensimmäiset pisarat kusta lahkeessa.
On myöhemmin valmistautunut pakoonsa huolella, harjoitellut viimeiset kolmekymmentä vuotta solmujen avaamista, käsirautojen tiirikointia, köyttänyt itsensä tuoliin, piilottanut partaterän vyöhönsä, opetellut pidättämään hengitystä, sietämään kylmää palamaan kuumaa rautaa vasten, juomaan itsensä tajuttomaksi. Rauhoittaa mieltään pakkaamalla taskuihinsa rautanaulan, kerän lankaa, omenan (puoliksi syöty mutta vielä ihan hyvä), karttalehden toisesta kaupungista, bulgarian turistisanakirjan, kompassin ja mitä nyt nelikymppinen lapsi sitten aarteinaan voikin pitää.
Värjää muistojaan harmaalla kestääkseen, kuin kävelisi kuraisilla kengillä lapsuuden räsymatoilla, toivoisi saven riittävän liisteriksi.
Kanavasurffaa ja löytää omasta päästään sotakirjeenvaihtajan, kyyristelee raunioiden seassa, pitää yllään sekalaista suojavarustusta, kirjoittaa havainnot ylös, ottaa valokuvia, nauhoittaa räjähdyksiä ja järjestää satelliittipuhelinyhteyttä kansainvälisiin uutistoimistoihin.
