AVOIN KOODI, HAKKERIETIIKKA, TIEDE JA TAIDE

Vuosien ajan olen pitänyt runoutta omimpana kirjallisuuden lajina, ja yhtä kauan olen myös vältellyt tutustumasta aktiivisesti muiden runoilijoiden teksteihin. Toki ajoittain olen törmännyt runoihin, ja lukenutkin aktiivisesti runoja... Toisinaan olen myös löytänyt jotain suosikkeja; kuitenkin olen pyrkinyt kuitenkin pitämään eräässä mielessä ”mieleni tyhjänä”. Olen pitänyt yllä eräänlaista sisäistä tarinaa, jonka mukaan tutustumalla aiempiin teksteihin saattaisin kopioida liian suoraan vaikutteita. Iso pelkoni on ollut, että kun saisin tekstejä julki, niin ensimmäinen kritiikki olisi jotain tyyliin: ”Tämä Kotron pastissi...”

Nyt olen kuitenkin luopumassa tuosta ajatuksesta. Osatekijänä ajattelumallini muuttumiseen on kirjoittamisen opintojen jatkuminen. Oppimistehtävien taustamateriaalissa olen joutunut tutustumaan erilaisiin teksteihin – näin myös runouden tehtävissä. Edelleen miellän, että vaikutteiden saaminen on mahdollista, mutta tällä hetkellä en pidä sitä täysin pahana asiana; en varsinkaan, mikäli tiedostan vaikutteet ja osaan käyttää niitä tehdäkseni itseni näköistä tekstiä (kas siinä pulma...).

Tämä saattaa olla monelle itsestäänselvää, mutta tajusin taiteen, eri taiteenlajien ja taideteosten, keskustelevan oman alansa traditioiden kanssa ja monesti saavat vaikutteita myös ympäröivästä maailmasta – muista taiteenaloista, yhteiskunnasta, tieteestä... Kyse on elävistä, evolutiivisista kulttuurin osa-alueista. Tästä tuli mieleeni nyttemmin taas pinnalla oleva käsitys tietotekniikan puolelta: avoin lähdekoodi, ja myös niin kutsuttu hakkerietiikka. Karkeasti ilmaisten, mikäli olen ymmärtänyt oikein, hakkerietiikka voidaan tiivistää seuraavaan maksiimiin: jos se toimii, käytä – jos osaat tehdä paremman, laita se jakoon. Tuntuu, että tätä ajatusta ylistetään jotenkin vallankumouksellisena , mutta eikö se ole perinteisen tieteen (ja taiteen) ideaalin ilmaisu? Julkisuus, itsensä korjaavuus, kommunikointi tradition sisällä, vaikutteiden saaminen ja yhdistäminen – tällehän tieteen sanotaan parhaimmillaan rakentuvan.

Taiteessa, toisin kuin tieteessä, ei kuitenkaan ole selkeää sopimusta lähdeviitteiden käytöstä. Silti jotenkin olisi erotettava pastissi, plagiaatti ja hommage – jäljitelmä, (taiteellinen) varkaus ja (taiteellinen) kunnianosoitus. Tällä hetkellä ajattelen kutakuinkin seuraavasti: mitä selkeämmin jostain aiemmasta taideteoksesta otetaan vaikutelmia, sen selkeämmin tästä on osoitettava olevansa tietoinen. Millaisia esimerkkejä sitten tästä rajankäynnistä voisin antaa? Plagiaatista en oikein minkäänlaista: tekstivarkaus on moraalisesti ja juridisesti väärin. Sen lisäksi esimerkki plagiaatista tuntuu jo käsitteellisesti ristiriitaiselta termiltä – se johtaisi johonkin seuraavan kaltaiseen ilmaisuun: ”Varastan tässä seuraavaksi jonkun toisen kirjoittaman tekstin ja esitän sen omanani.” Tuollainen lausuma kuulostaa Wittgensteiniin ja Monty Pythoniin ihastuneen sketsinikkarin pieleen menneeltä avaukselta. Sen sijaan yritän seuraavaksi tarjota esimerkit pastissista ja hommagesta.

Heli Laaksosella on selkeä, oma tyylinsä, joka houkutteli minut tekemään kerran pikaisen ja kieli poskessa tehdyn, lempeän parodisen pastissin:

Nörtiks tahtomine:

Tule viä semne aamu

ko mää en ol viä nukkuma kerenny

ja kipase lähimmäst tiatokoneliikkeest

lissä välimuisti ja noppemma verkkokorti.

Mää haise pitsalt ja kokikselt

viäm pal tila laajakaistal

poseran nettikameral

mut kiältäyryn kaikest, sano:

mää pela ny vaarkrafti,

mää mesetä,

emmää ol ikkän applee käyttän

ko mä ole ain ohjelmoinu näi.

Pastissi on mielestäni melkoisen suoraviivainen, selkeä. Hommage, kunnianosoitus, on hienovaraisempi ja myös hankalammin osoitettava ja tehtävä. Jos kunnianosoitus on liian selkeä tai osoitteleva, se tuo tekstiin (tai muuhun taideteokseen) liikaa rautalangasta vääntämisen makua. Toisaalta hommagea käyttävän teoksen tulee toimia myös, vaikka vastaanottaja ei tuntisikaan viittauksen kohdetta. Taideteos ei mielestäni voi nojata yksinomaan intertekstuaaliseen merkityksenantoon eli siihen, että siinä viitataan johonkin aiempaan tai aiempiin töihin. Teoksella on oltava jotain omaa sanottavaa.

Mutta kokeillaan hommagea. Seuraavaksi runo, jonka olisi tarkoitus olla kunnianosoitus tai vähintäänkin taiteenalan sisäistä vuoropuhelua Bo Carpelanin runoon Heikko ja yliherkkä liukastuu helposti lumihiutaleeseen (kokoelmasta Diktamina, Otava: Keuruu 2004, suomentanut Pentti Saaritsa) – eräs kunnianosoitukseen (ja taiteensisäiseen vuoropuheluun) liittyvä seikkahan on, että kannattaa aina puhua itseään viisaampien kanssa, sillä siten saattaa tulla luokitelluksi viisaiden joukkoon. Mutta runoon:

Pidä sulkeutuvat taivaasi,

en niitä pyydä,

ja muutenkaan

en paljoa pyydä,

kunhan vain

annat minun olla.

Anna minun olla heikko,

liukastella läpi talven;

anna minun olla pelkoa täynnä

ja lukkona omassa ovessani;

anna minun olla vanha ja harmaa

kuin ylinukuttujen päivien peitto.

Anna minun olla,

kunhan annat minun kysyä,

kysyä ja mennä rikki.

YKSITTÄINEN IDEA JA KOKONAISUUS

Teen työtä, jossa minun on mahdollista kuunnella paljon musiikkia. Suunnilleen vuosi sitten minulla oli – taas vaihteeksi – menossa Jethro Tull -vaihe. Under Wraps -levyä kuunnellessa minulle tuli mieleen, että vaikka kyseisestä teemalevystä en saakaan välttämättä kokonaista runokoelmaa, niin kenties, kenties sitten Tullin tuotantoa laajemmin hyödyntäen... Niinpä latasin mp3:n täyteen progressiivisen rockin parhaimmistoa ja varasin kuskinpenkin viereen muistivihkon. Tällä hetkellä Tull-pohjalta inspiroitu kokoelma on kustantamokierroksella; reilussa puolessa vuodessa olen saanut yhden ”Kiitos luottamuksesta, mutta juuri tällä hetkellä emme...” -sävyisen kirjeen. Jatkoa, ja muiden kustantamoiden kommentteja odotellessa...

Tästä kokemuksesta kuitenkin huomasin sen, että löydettyäni jonkin innostavan aiheen, pienen idean, voin tarkastella, mihin laajempaan kokonaisuuteen se mahdollisesti kuuluu. Laajemman kokonaisuuden ajatus voi tuoda lisää pikkuideoita. Pikkuideoita joutuu toki testaamaan, tarkistamaan sen, miten hyvin ne sitten todella sopivat pääkokonaisuuteen.

Löysin saman tien joukon muitakin pikkuideoita, jotka saattaisivat hyvinkin toimia teemana isompiin kokonaisuuksiin – kokonaisiin kokoelmiin. Eräs näistä ideoista, joita aloin työstää, on työnimeltään ”dekkarirunot”: kovaksikeitetyn tarinaperinteen konventioiden hyödyntäminen runoudessa. Tämä kokoelma on vielä kesken, mutta ohessa muutama makupala. Osittain tekstit ovat vielä prosessointivaiheessa, elävät ja kehittyvät. Osaan alan olla jo melko tyytyväinen.

Sanat kuin tiiliseinät,

muiden paikoilleen muuraamat,

varjostamassa katuani.

Lohkeilleiden nurkkien luona,

hämärässä rapinaa,

jota en halua kuulla,

en tulkita, en selvittää.

Sanojen katveessa

varjoisilla kujilla

totuus, tai ainakin

hyvä tarina

johon uskoa.

-------

Toimistossani tiedän tarpeeksi

sopimuksista ja salaisuuksista.

Tiedän, että ne kasvavat

ja kun tulet luokseni

ne ovat tarpeeksi suuria

jotta yksityinen katsekin

voi ne löytää.

Aina on jotain hukassa

aina jotain viety:

hiljainen nauru

katseeseen upotettu lämpö

oikeutettu luottamus

kosketus vailla ahneutta.

------

Talvi, kuluneessa trenssitakissaan,

silmät kuin luodit,

kovistelee porttikäytävässä

vanhaa juoppoa.

Hengitän kylmyyden sisääni:

silloin on helpompaa

kulkea ohi.

-----

Otan avukseni

sokean koiran sisältäni.

Se muistaa kaikki

hyväilyt, joita

se ole saanut.

HIRVIEN AMPUMISTA, PELLON KUOKKIMISTA – JA TOISINPÄIN

Muistelen jostain lukeneeni, että Tom Waits on kuvasi omaa työskentelyprosessiaan kutakuinkin seuraavasti: osa runoista tulee kuin väijyisi riistaa, ja toisinaan kirjoittaminen on kuin kuokkisi peltoa.

Mielestäni joskus tekoprosessi liikkuu näiden kahden tavan välissä: saalis vilahtaa silmien eteen, ja siihen osuu (tai se osuu väijyjään, kummin tahansa) – mutta lopullisen muodon aikaansaaminen on sitten kivisempi urakka. Seuraavan tekstin rakentuminen oli itselleni esimerkki ”hirven kuokkimisesta”. Alkuperäinen idea tuli vahvana ja selkeänä: aamuyöstä kuultu Waitsin kappale Don't Go Into The Barn antoi välittömästi vahvan mielikuvan, jolle oli pakko tehdä jotain. Sitten se ”tehdä jotain” -vaihe oli kovempaa kuokkimista, vaikka tiesinkin tarinasta jotain: tiesin, mitä siinä pitäisi kertoa, ja mysö jotain siitä, mitä pitäisi jättää kertomatta.

LATOON

Lato oli syrjässä, kylän viimeisten peltojen takareunassa, yksinäisenä ja harmaaseinäisenä. Ravistuneet seinät olivat silti ehjät, katto oli korjattu vasta viime keväänä. Mutaiseen polkuun oli vieläkin tarttunut heinäkuormista tippuneita tuppoja, ja heinäseipäät oli aseteltu siististi ladon seinää vasten. Ensimmäinen partio saapui paikalle sinisen sävyn tullessa illan valoon. Eero osoitti maahan:

-Tuossa, eikö ne olekin jäljet?

Isä katsoi ja nyökkäsi.

-Odota tässä.

Partion neljä aikuista lähestyivät latoa, seisahtuivat muutaman askeleen päähän ladon ovista. Korkeat pariovet olivat työnnettyinä kiinni, mutta telkenä ollut lankku oli nostettu pois kiinnikkeistään ja lojui ladolle johtavan polun vieressä. Kaksi miehistä lähti kiertämään latoa hiljaa Eeron katsellessa polulla. Isä liikkui vielä varovaisemmin, hiipi ovelle ja katsoi ovien raosta. Hän palasi yhtä varovasti paikalleen jääneen miehen luokse. Kaksikko poimi telkilankun maasta ja hivutti sen takaisin paikoilleen. Isä palasi Eeron luokse.

-Hae muut. Myllärin miehet lähtivät Itänevalle, ja Korholassa on lähettejä. Käske lähetit liikkeelle, tieto kaikille.

Eero nyökkäsi. Itäneva olisi matkan varrella, jos hän oikaisisi hieman. Kuivan kesän jälkeen se onnistuisi, neva ei olisi upottava, ja hän ehtisi Korholaan puolta nopeammin.

Korholassa oli lähettiryhmän lisäksi jo kaksi partiota vaihtamassa tietoja ja syömässä nopeasti muutamaa leivänpalaa. Eero väisti ruuanjakajan katsetta ja puhui nopeasti ja hiljaa partion miehille. Hän lyöttäytyi toisen partion mukaan ja lähti palaamaan ladolle lähettien suunnatessa etsinnässä olevien partioiden jälkeen.

Vähin erin lähettipojat olivat tuoneet miehet partio kerrallaan paikalle. Jokainen partio asettui vartioketjuun ladon ympärille. Ensimmäinen partio oli muodostanut vain väljän ketjun, yksi vahti seinustallaan, nyt miehet seisoivat niin lähekkäin että vierustoverit pystyivät keskustelemaan matalalla äänellä. Joku tömisti jalkojaan, hengityksen huuru kohosi pimenevään iltaan. Lähettipojat olivat kerääntyneet sivummalle, ladolle tuovan tien varteen, vanhan turvekumpareen vierelle. Pojat kuiskailivat päät lähekkäin.

-On se karannut ennenkin.

-Joo, mutta tällä kertaa kaikki on pahempaa.

-Sanni sanoi että se on tällä kertaa humalassa ja ihan sekaisin.

-Mistä se on muka viinaa saanut?

-Joku sanoi että se on ryöstellyt. Tai jos se on tehnyt kiljua, vaikka leivänpaloista tai jotain. Jussi kertoi, että viinaa voi tehdä vaikka jäkälistä, jos osaa.

-Jussi sanoo, Jussi sanoo…

Eero kuunteli toisten ääniä, oli vaiti ja kaiveli kepillä turvekekoa. Multa ja lyhtyjen paloöljyn haju olivat molemmat tuttuja tuoksuja, mutta yhdessä ne vaikuttivat oudoilta. Paikka ei tuntunut enää kotoisalta. Kuu oli jo noussut, kun joku muista kuiskasi:

-Viimeiset tulivat.

Viimeisen partion johtaja tuli poikien luokse. Raskaisiin saappaisiin tungetut lahkeet olivat prässissä huolimatta illan ja alkuyön kestäneestä etsinnästä, ja housunsivujen punaiset raidat näyttivät pimenevässä illassa yllättävän kirkkailta. Takin leveät metallihakaset olivat auki ja vyön alle työnnetyn metsästyspuukon luukahva painoi vatsaa. Muut partioiden jäsenet kantoivat haulikoita tai metsästyskivääreitä, mutta tulijalla oli vyöllä roikkuva raskas revolveri. Mies otti hatun päästään ja pyyhkäisi takinhihaa. Luisevat, susimaiset kasvot kellersivät lyhtyjen valossa. Silmät tarkkailivat poikia ja mies kysyi:

-Kuka teistä löysi jäljet?

-Minä, Eero suoristautui ja pudotti kepin maahan.

-Marttilan poikia?

-Kyllä.

Mies nyökkäsi. Katse kiersi poikia kylmänä ja vaativana.

-Hyvä on. Olitteko varovaisia?

Pojat mutisivat myöntävästi. Johtajan katse kiristyi.

-Tämä ei ole leikkiä. Sinä, näkikö kukaan sinua?

-Ei kukaan, poika vastasi nopeasti.

-Ei ennen kuin tavoitit miehet, ei sen jälkeen?

-Ei ollenkaan.

Johtajan katse siirtyi eteenpäin.

-Ja muutkin, noudatitteko ohjeita? Muistivatko kaikki peittää jäljet? Pidittekö lyhdyt pimeinä?

Pojat vastasivat nyt nopeammin, varmemmin. Johtajan kireä ilme lientyi hieman.

-Hyvin te olette pärjänneet. Enää vähän aikaa, mies katseli taivaalle ja jatkoi: - Pian tulee kylmä. Ottakaa tämä, jakakaa keskenänne. Kyllä te sen olette ansainneet.

Eero pyöritteli hetken ajan käsissään johtajan ojentamaa rommipulloa ja tunki sen sitten takkinsa taskuun. Johtaja kääntyi ja palasi partionsa luokse. Hän kyykistyi ladon eteen tarkastelemaan mutaan painuneita jälkiä, murensi multapaakun sormissaan ja suoristautui. Hiljainen käsky sai partion liikkeelle, siirtymään ladon oven eteen. Johtaja lähti kiertämään vartioketjua, puhutteli miehiä, viittoi ja ohjasi. Osa miehistä irtautui ketjusta ja siirtyi oven luona odottelevien viimeisten tulijoiden luokse. Ketju harveni jälleen, ja Eero näki isänsä lähtevän myös ketjusta. Isä seisahtui hetkeksi, katsoi poikia ja käveli nopeasti poikajoukon luokse. Isän katse osui takin taskusta kiiltävään pullonkaulaan, otsa rypistyi ja ilme synkkeni.

-Pojat, minä haluan että te menette nyt kauemmas. Ottakaa lyhty, menkää pellon keskelle. Odottakaa kiviraunion luona. Älkää tulko latoon.

Eero aikoi sanoa jotain, mutta isän ote olkapäästä oli vahva, äkillinen. Isä tyrkkäsi poikaa polun suuntaan ja kääntyi nopeasti ympäri, palasi miesjoukon luokse. Eero jäi vielä hetkeksi seisomaan ja näki, miten viimeisen partion johtaja pysäytti isän ja osoitti poikia. Isä pudisti päätään, katsoi taakseen ja viittasi Eerolle käskevästi. Eero kääntyi polulle ja lähti kävelemään kivirauniolle. Katkenneet viljankorret kahisivat ja pistelivät paksujen työhousujen läpi Eeron johdattaessa poikajoukkoa. Muutamaa askelta ennen kasaa yössä kuului pitkä, kimeä huuto. Eero säpsähti ja kääntyi ympäri katsomaan yöhön. Muiden poikien kasvot olivat kalpeat.

-Oliko se kuikka, yksi nuorimmista kysyi.

-Ei se mikään kuikka ollut, roteva vierustoveri tokaisi. – Se oli - -

Outo, vahva tunne kuohahti Eeron sisällä ja sai hänet tönäisemään kookasta poikaa niin että tämä horjahti. Hän tuijotti kookasta ja sanoi:

-Saattoi olla kuikka. Tai sitten huuhkaja sai jäniksen. Jotain sellaista. Jänis varmaan.

Roteva poika katsoi Eeroa ja nyökkäsi huulet mutrussa:

-Jänis. Jänis se oli.

Pojat istuivat piittaamatta kivikasan kylmyydestä. Ensimmäiset rommikulaukset puistattivat, mutta pehmensivät maailmaa, peittivät ajatukset. Kukaan ei puhunut enää. Kuu jatkoi nousuaan. Nuorimmat pojat alkoivat nuokkua, kaksi käpertyi kivelle vieretysten. Eero otti tyhjän pullon takkinsa taskusta ja työnsi sen kiviraunion koloon, riisui takin ja levitti sen nukkuvien poikien päälle, antoi kylmyyden nostaa käsivarsien ja niskan ihon kananlihalle. Tunnin kuluttua pimeyteen ilmestyi pieniä keltaisia valopilkkuja, ja hetken kuluttua miesten askeleet kuuluivat pellolta. Lyhtyjä kantavat tummat hahmot kulkivat kohden kivikasaa, tiivis ja hiljainen joukko, jonka sivulla asteli rennosti viimeisen partion johtaja. Johtaja jäi seisomaan sivummalle ja katseli kuinka pojat etsivät isiään ja setiään. Johtajan katse vaelsi poikajoukkoon ja tavoitti Eeron silmät: miehen käsi kohosi sipaisemaan lakkia, ja pää painui pieneen nyökkäykseen.

Joukko harveni kaikkien lähtiessä suuntaamaan koteihinsa. Eero näki isänsä kasvot viimeisten saapujien joukossa ja nousi jalkeille. Hän horjahti hieman, jalat tuntuivat puutuneilta ja epävarmoilta. Isä pysähtyi poimimaan maasta tukon olkia ja hieroi käsiään tukkoon, tavoitti sitten Eeron katseen ja viittasi hänet liikkeelle, heitti olkitukon taakseen. Eero lähti kävelemään isänsä vierellä mutta vilkaisi vielä taakseen. Tummuudesta, pellon takareunalta, häämötti kasvava punerrus. Lato paloi.

SOKERIA POHJALLA

Elokuvien Valehtelemisen sietämätön keveys ja Jonesin perhe tyyli ja sen muuttuminen.

Suomen dvd-markkinoille saapui äskettäin kaksi elokuvaa, joissa mielenkiintoinen ja omaperäinen perusidea jätetään käyttämättä ja elokuvan tyylilaji vaihdetaan siirappiseen romanttiseen komediaan.

Ricky Gervaisin käsikirjoittama, ohjaama ja tähdittämä elokuva The Invention of Lying kertoo maailmasta, jossa valehtelu on tuntematonta... Kunnes Gervaisin esittämä päähenkilö keksii valheen ja mitä merkitystä sillä voi olla. Elokuvan alkupuolisko, käynnistyttyään rauhallisesti, onkin ansiokasta median, mainonnan, kommunikaation ja uskonnon merkitysten tutkimista omassa arkimaailmassamme; kuten hyvä spekulatiivinen fiktio monesti, tässäkin ”what if” -tarina kertoo hyvin paljon meidän maailmastamme ja todellisuudestamme.

Jonesin perhe, The Joneses, kuvaa ulkoisesti täydellistä perhettä ja heidän muuttoaan uuteen lähiöön. Perheeseen kuuluvat menestyneet, rennot vanhemmat ja kaksi coolia teini-ikäistä. Kokonaisuutena on tyylikkään oloinen perhe, joka onkin sissimarkkinoinnin kommando-osasto: koko näennäinen perhe on paikalla vain nostaakseen erilaisten tuotteiden myyntiä lähiössä. Markkinoinnin moraalia ja sen rajoja käsittelevä elokuva on harvinaisuus. Elokuva, joka tekee sen viihdyttävästi, on löytö.

Kuitenkaan kumpikaan mainituista elokuvista ei ole niin terävä, niin loppuun asti saatettu kuin mitä olisi mahdollista tehdä lähtöasetelmista. Molemmissa omaperäinen alkuratkaisu osittain vesittyy puolen välin jälkeen, kun tarinan pääpaino siirtyykin romanttisen komedian puolelle. En kritisoi romanttista komediaa sinänsä: se on menestynyt genre, jossa on tehty myös laadukkaita elokuvia – tosin monesti myös vahvasti kaavamaisia, konventionaalisia ja ennalta-arvattavia teoksia. Sen sijaan näissä mainituisa elokuvissa juuri tyylin muuttuminen kesken elokuvaa on häiritsevää. On kuin ohjaajilla olisi loppunut usko tekemiseen, ja lopuksi on vain haettu edes jollain tapaa tyydyttävää loppuratkaisua.

Todennäköisesti kyse on kahdesta seikasta: alkuperäiseen ideaan, lähtöasetelmaan, on rakastuttu sen kummemmin pohtimatta, mihin sitä käytetään. Kun sitten draaman kaari on saavuttanut lakipisteensä, on todettu että elokuva täytyy saada valmiiksikin – ja niinpä on menty ”yhdistä pisteet numerojärjestyksessä” -konventionaalisuuteen. Toinen, valitettavasti, lienee markkinointitekninen: tuotanto-osasto on halunnut elokuville myös katsojia, ja liian omaperäinen, liian konventioista poikkeava elokuva ei niitä saa tarpeeksi.

Mitä tästä opimme? Kenties lausuma ”Kill your darlings” on liian jyrkkä: ei kaikkia hyvältä tuntuvia, omaperäisiä ajatuksia kannata jättää käyttämättä sen vuoksi, että ne nyt ovat itselle rakkaita. Sen sijaan on testattava ja katsottava, mihin asti idea – teksti, elokuva, taideteoksen oivallus – kantaa, mitkä on sen rajat ja mahdollisuudet. Toinen seikka: lajityypin vaihdosten, taiteenlajista riippumatta, on oltava perusteltuja. Kenties joskus perustelu on kaupallinen, mutta itse arvostan enemmän muutoksia, jotka tukevat tarinaa tai ideaa.