Kuluneen talven aikana pakkanen ja flunssa saivat osaltaan aikaan sen, että kirjoittamisen sijaan keskityin kulttuurinautintoihin kotioloissa. Eli katsoin muun muassa toimintakomedian Man of the House. Luotin ettei elokuva, missä on Tommy Lee Jones ja cheerleadereita, ei voi olla täysin huono. Eikä se ollutkaan huono, paremminkin mitäänsanomaton.
Pääsyy mitäänsanomattomuuteen oli se, että elokuvan juoni oli vain liima, jolla lajityyppiin kuuluvat kohtaukset saatiin näppärästi kiinni toisiinsa. Oli kuin käsikirjoittaja olisi lähtenyt tekemään tarinaa käymällä läpi, mitä elementtejä kuuluu toimintakomediaan: ”Okei, tarvitaan kova elämää nähnyt poliisi, on. Sitten joku kavala pukumies, voisi olla toisen viraston agentti, joo laitetaan sellainen. Poliisin työpari voisi haavoittua vakavasti, selvä. Sitten pariin kohtaukseen jotain sukupolvien ja sukupuolien välisistä kuiluista, siitä saadaan huumoria, okei. Ja sitten tarvitaan vielä romanttinen sivujuonne ja joku hahmo, joka osoittaa sen, että kivikovalla rangerilla on sydän... vaimo? Eeei... Tytär? Joo, se toimi Die Hard nelosessa, joten kyllä se toimii tässäkin...” Ja tämän checklistin jälkeen käsikirjoittaja olisi sitten yhdistänyt kohtaukset toisiinsa enemmän ja vähemmän sujuvasti. Lopputuloksena oli täydellinen ”aivot asentoon off” -viihdetuote, missä ei ollut pätkääkään omaperäisyyttä eikä juuri yrittämistä. Katsoja saa juuri sitä, mitä haluaa eikä vähääkään joudu pohtimaan eikä edes yllättymään. Toisaalta, katsoja saa vain juuri sen, mitä on tilannut: mäkkärissä ei kannata haikailla sisäfileen perään.
Tunnemme konventiot, ja haluamme saada sitä, mitä olemme tilanneet. Tämän vuoksi taideteoksia – elokuvia, kirjoja, teatteriesityksiä – tehdään välillä hyvin kaavamaisesti. Mikäli kaavamaisuus tehdään tietoisesti ja liioitellen, niin saadaan helposti aikaan lajityyppiparodia. Esimerkiksi mainitussa Tommy Lee Jonesin elokuvassa olisi riittänyt lisätä muutama klise ja elokuvaa ei olisi enää millään muotoa voinut otaa vakavasti. Kirjallisuuden puolella Martti ”Huuhaa” Innanen parodioi ansiokkaasti toimintatrillerigenreä kirjassaan Frank Armoton. Kirja kulkee täsmällisesti ratakiskoilla, tarkkaan määrätystä kohtauksesta toiseen: on yksinäinen sankari, joka saapuu sateisena yönä pieneen Keski-Lännen kaupunkiin, jonka kahvilaa emännöi kaunis leski. Kuinka ollakaan, juuri samana yönä paikalliset nuorisorikolliset alkavat häiriköidä kahvilassa – ja kuinka ollakaan, yksinäinen kulkija osoittautuu entiseksi vihreäksi baretiksi ja muutenkin nyrkeistään taitavaksi... Ja tämä on vasta lähtökohta, myöhemmin kirjassa tulevat vastaan niin uskollinen eläinystävä kuin mafian albiinotappaja, kaikki mahdolliset stereotypiat tulevat vastaan.
Innanen sanoo itse tehneensä kirjan pääasiassa kieli poskessa, mutta huumoria ei ole kirjoitettu auki. Se tulee tekijän ja vastaanottajan jakamasta viitekehyksestä, lajityyppien tietämyksestä ja epämääräisestä sopimuksesta, kuinka pitkälle lajityypin konventioita voidaan venyttää – mitkä ovat lajityypin sisäiset uskottavuuden rajat. Lajityypin konventioita koskevan sopimuksen epämääräisyys saa aikaan harmaan alueen, taideteokset, joissa osa lukijoista/kokijoista näkee komediaa, osa lajityypin, ja osa tahatonta huumoria.
