Puolisoni antoi minulle syntymäpäivälahjaksi digijärjestelmäkameran. Kun kerroin tästä ystävällemme, hän kysyi minulta, mikä asenteeni on valokuvaukseen: keräänkö muistoja, vai mikä funktio valokuvaamisella minulle on.
Tällä hetkellä olen vielä kameran opetteluvaiheessa, ja sitä saattaa jatkua vielä kauankin. Minusta kuitenkin tuntuu, että kamera ja kynä ovat minulle toisiaan tukevia välineitä. Tai ehkä paremminkin: käytän kynää ja paperia ja kameraa melko samalla tavalla, samojen metodien ja samojen ennakko-oletusten (ja ennakkoluulojen) kautta.
Kirjoittamisessani olen hyvin vahvasti impressionisti, hetkeen tarttuja: teen helposti nopeahkoja tunnelmapaloja ja maisemointeja, mutta pidempi tarinan kehittely on huomattavan paljon vaikeampaa. Yksityiskohdat kiehtovat minua myös valokuvauksessa.
Digikamera mahdollistaa rennon kuvaamisen, josta toivon asenteen välittyvän myös tekstintekemisen puolelle: antaa mennä, ottaa kuvia / tehdä tekstiä, palata tarvittaessa saatuun materiaaliin ja katsoa, mikä siellä on toimivaa siltään, mikä pelastettavissa ja mikä voidaan siirtää sivuun. Muistelen Julia Cameronin kirjoittaneen jossain kirjoittamisen oppaassaan ”Minä huolehdin määrästä, Luoja laadusta,” ja tätä haen omaan tekemiseeni. Tällä en tarkoita, että pitäisi tehdä tahallisesti huonoa tekstiä tai ottaa huonoja valokuvia – vaikka sekin voisi olla mielenkiintoinen ja jopa melkoisen vapauttava kokemus – vaan valokuvatessa digikameralla itselleen voi antaa luvan myös epäonnistua. Jokainen otos ei ole hyvä. Eikä jokainen tekstikään. Ja joskus hyvältä tuntuva tuotos osoittautuu jälkeenpäin harhalaukaukseksi. Kaipa joskus myös toisinpäin.
Lisäksi uskon vakaasti sattumaan yhtenä elementtinä elämässä ja luovissa, tieteellisissä ja taiteellisissa projekteissa. Tutkija löytää kirjeen, joka muuttaa käsitystä historiallisesta henkilöstä. Elatusmaljaan kasvaa hometta. Ohjaaja lukee sattumalta tekstin, jolle välittömästi tietää pääroolin esittäjän. Sattumalla on osuutensa, ei tuurilla. Kuten suuri sarjakuvahahmo Kingpin on todennut: ”Onni on valmistautuminen kertaa tilaisuus.” Mikäli aikansa käyttää vain valmistautumiseen, vain hioakseen omaa osaamistaan loputtomiin, niin tilaisuudet saattavat jäädä huomaamatta. Ja mikäli vain odottaa valmistautumatta onnepotkuja, suotuisia tilaisuuksia, niin niiden tullessa kohdalle niitä ei pysty hyödyntämään.
Ja edelliseen kappaleeseen liittyen: yhdellä kuvauskierroksellani olin laittamassa kameraa pois, kun huomasin kaupungin istutuksissa jotain – siitä siis kuva. Ja kuvasta sittemmin seuraava runo:
Tartu hihaani.
Tartu hihaani kaupungilla,
kuiskaa tai huuda
tupakansavuisella äänellä.
Näen kyllä sinut,
sillä kukaan ei
voi valita, mitä näkee.
Valita voi,
mihin katseensa kohdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti