Natalie Goldberg kuvaa kirjassaan Luihin ja ytimiin (alkuteos: Writing Down the Bones) amerikkalaisen runoilijan Russell Edsonin kirjoitusprosessia: ”(H)än kertoi istuvansa koneen ääreen ja kirjoittavansa kerralla noin kymmenen lyhyttä pätkää, --- Ehkä yksi kymmenestä tekstistä toimii, ja hän säilyttää sen. ---” Pari esimerkkitekstiä, ja tekotapa, vaikuttivat minusta hyvin... villeiltä. Vaikka nautinkin kovasti surrealistisesta tekstistä, kuten Daniil Harmsin lyhyistä tarinoista, tekoprosessin ylenmääräinen vapaus vaikutti jopa pelottavalta. Kirjoitan yleensä hyvin pikkutarkkaa, analyyttistä ja älyllistä tekstiä; sellaista, missä pystyn ottamaan etäisyyttä sekä sanoihin että niiden kuvaamaan maailmaan.
Suhtaudun kuitenkin kirjoittamiseen vakavasti, eikä minulla ole varaa jättää kokeilematta erilaisia metodeja – tai ainakaan en voi hyvällä omalla tunnolla hylätä jotain tekotapaa tai tyylilajia ihan vaan omien ennakkoluulojeni vuoksi. Niinpä minun piti kokeilla, millaista olisi tuottaa niin vapaita tekstinkatkelmia. Ja kyllä, se oli minusta pelottavaa, ja sisäinen kriitikko innostui pitämään valtavaa meteliä niin pilkkuvirheistä kuin rakenteesta; eniten kuitenkin sensoriani lienee pelottanut niin suora ja kontrolloimaton tekstintuottaminen, tekoprosessin intiimiys. Alkuun en edes kestänyt katsoa tietokoneen näyttöä, jokainen sana, jokainen rivi veti minut täysin lukkoon. Onnekseni kuitenkin olen oppinut kymmensormijärjestelmän, ja ainakin alkuun jouduin tekemään Edson -tyyppisiä harjoituksia silmät kiinni: sormet näppikselle, silmät kiinni, kriitikolle suukapula, ja menoksi. Toinen tässä tekstintuottotavassa esiin noussut ongelma on se, että vielä en osaa kovin hyvin arvioida, mitkä tekstit ovat säästämisen arvoisia; tässä vaiheessa vasta nautiskelen uuden tekniikan haltuun ottamisesta.
Paitsi pelottavaa, tällaisessa tekstintekemisessä on myös jotain hyvin vapauttavaa ja riemastuttavaa. Aionkin jatkaa tekstintuottoa tällä tavalla säännöllisesti. Koska harjoituksesta on nyt tulossa minulle oma tapa tehdä tekstiä, en voi enää nimittää niitä ”Edson -tyyppisiksi kirjoitusharjoituksiksi”, sillä sellainen nimi latistaisi ja lannistaisi minua (”Niin, nämä ovat harjoituksia, ja jonkun toisen tyylillä”). Tarvitsin siis uuden, oman nimen tälle tekoprosessille ja sitä kautta tuotetuille teksteille. Apuun tuli toinen mielenkiinnon kohteistani, taistelutaidot. Erääseen tyyliin liittyvässä tarinassa esitetään, että tyylin harjoittajat pyrkivät jättämään suunnittelun ja ajattelun, tavallaan taantumaan koulutettujen refleksien tasolle – toimimaan mahdollisimman villisti. Se tuntui hyvin sopivalta. Näin ollen, seuraavassa muutamia juopuneita apinoita:
Mennä solmuun mieluummin kuin mennä minnekään. Jättää puhe, tulla toiseksi korvaksi aina kun tarvitaan – mykkyys on helpotus niille, jotka odottavat saavansa palkinnon niin kuin metsä odottaa että sinne huudetaan. Katajaan kaikki kapsahtamassa ja muihin vanhoihin sananlaskuihin, täynnä valittuja paloja olevia laatikoita ja sotilashuumoria ja sellaista sattuu ja sitä ihmistä en unohda ikinä. Minä en sitä ihmistä ikinä en edes tuntenut, enkä edes haluaisi tuntea – sitä kirjailijaa joka laittaa vastauksen sille, joka kysyy, mikä on pienen eläimen rotu.
Ei menny niinkuin strömsössä mutta eihän se koskaan menekään. Ihmiset ovat saaria koneet erehtyväisiä ja eläimet pakattu laatikoihin kerta toisensa jälkeen. Ulkomaaalilla voidaan hoitaa ulkopintaa, ei sitä että sydän lahoaa. Koristelen kuusen mielessäni jättämättä tilaa eri maiden lipuille, sillä ne minä tahdon opetella ulkoa – pelkät liput, en maiden rajoja ja rahayksiköitä.
Kadut tehty lasista liukkaasta ja viiltävästä eksyksissä naapurustoonsa vähemmän kuin päähänsä halu onnistua siinä, mikä sujuu yrittämättäkin. Tiiliseinässä tuijotusta, hissiin piirretty kartta kivusta: kyllähän se kirkkoveneeltä näyttää kaksikymppisenä ja aiemmin.
Öljytä sanat, liikuttaa vastatusten kuin hikisiä vartaloita kesäpäivänä uskoen siinä olevan tarpeeksi elämä ja kirkkauttta omiin tarpeisiin, muiden tarpeet ovat sivuseikka muillle paitsi äiti teresoille ja kuka niitä jaksaisi ei kukaan, ei kukaan muu kuin ne, jotka uskovat olevansa orpoja tai spitaalisia. Onneksi niitäkin riittää.
Miehen rinnan keskelle kasvaa lastausluukku, ramppi laskettavissa, pura ja kuormaa pura ja kuormaa, väliköt täynnä punaruskeaa höttöistä kaipausta pakkausstyroksin muruja pahvilaatikon jäänteitä teippirullia sidontaliinoja.
Laittaa toiveensa matkaan samalla pelastusveneellä mihin latoo kaikki hapankorput, joita ei pysty syömään edes halutessaan. Muruset täyttävät aina ne henkitorvet, joiden kaipaus on sekä makeaan että happamaan. Toivoo vapautusta siitä lähdöstä, joka antaa vapauden. Ei uskalla päästää irti köydestä silloin, kun käsissä on vielä verta.
Mies värjäämässä muistoja harmaalla kestääkseen, kuin kävelisi lapsuuden räsymatolle kuraisilla kengillä. On valmistautunut pakoonsa huolella harjoitellut viimeisen kolmekymmentä vuotta solmujen avaamista käsirautojen tiirikointia köyttänyt itsensä tuoliin piilottanut partaterän vyöhönsä opetellut pidättämään hengitystä sietämään kylmää palamaan raudan alla juomaan itsensä tajuttomaksi. Rauhoittaa mieltä varaamalla taskuihinsa rautanaulan, kerän lankaa omenan puoliksi syöty mutta vielä ihan hyvä karttalehti toisesta kaupungista bulgarian turistisanakirjan kompassin ja mitä nyt nelikymppinen lapsi sitten aarteinaan voikin pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti