Muistelen jostain lukeneeni, että Tom Waits on kuvasi omaa työskentelyprosessiaan kutakuinkin seuraavasti: osa runoista tulee kuin väijyisi riistaa, ja toisinaan kirjoittaminen on kuin kuokkisi peltoa.
Mielestäni joskus tekoprosessi liikkuu näiden kahden tavan välissä: saalis vilahtaa silmien eteen, ja siihen osuu (tai se osuu väijyjään, kummin tahansa) – mutta lopullisen muodon aikaansaaminen on sitten kivisempi urakka. Seuraavan tekstin rakentuminen oli itselleni esimerkki ”hirven kuokkimisesta”. Alkuperäinen idea tuli vahvana ja selkeänä: aamuyöstä kuultu Waitsin kappale Don't Go Into The Barn antoi välittömästi vahvan mielikuvan, jolle oli pakko tehdä jotain. Sitten se ”tehdä jotain” -vaihe oli kovempaa kuokkimista, vaikka tiesinkin tarinasta jotain: tiesin, mitä siinä pitäisi kertoa, ja mysö jotain siitä, mitä pitäisi jättää kertomatta.
LATOON
Lato oli syrjässä, kylän viimeisten peltojen takareunassa, yksinäisenä ja harmaaseinäisenä. Ravistuneet seinät olivat silti ehjät, katto oli korjattu vasta viime keväänä. Mutaiseen polkuun oli vieläkin tarttunut heinäkuormista tippuneita tuppoja, ja heinäseipäät oli aseteltu siististi ladon seinää vasten. Ensimmäinen partio saapui paikalle sinisen sävyn tullessa illan valoon. Eero osoitti maahan:
-Tuossa, eikö ne olekin jäljet?
Isä katsoi ja nyökkäsi.
-Odota tässä.
Partion neljä aikuista lähestyivät latoa, seisahtuivat muutaman askeleen päähän ladon ovista. Korkeat pariovet olivat työnnettyinä kiinni, mutta telkenä ollut lankku oli nostettu pois kiinnikkeistään ja lojui ladolle johtavan polun vieressä. Kaksi miehistä lähti kiertämään latoa hiljaa Eeron katsellessa polulla. Isä liikkui vielä varovaisemmin, hiipi ovelle ja katsoi ovien raosta. Hän palasi yhtä varovasti paikalleen jääneen miehen luokse. Kaksikko poimi telkilankun maasta ja hivutti sen takaisin paikoilleen. Isä palasi Eeron luokse.
-Hae muut. Myllärin miehet lähtivät Itänevalle, ja Korholassa on lähettejä. Käske lähetit liikkeelle, tieto kaikille.
Eero nyökkäsi. Itäneva olisi matkan varrella, jos hän oikaisisi hieman. Kuivan kesän jälkeen se onnistuisi, neva ei olisi upottava, ja hän ehtisi Korholaan puolta nopeammin.
Korholassa oli lähettiryhmän lisäksi jo kaksi partiota vaihtamassa tietoja ja syömässä nopeasti muutamaa leivänpalaa. Eero väisti ruuanjakajan katsetta ja puhui nopeasti ja hiljaa partion miehille. Hän lyöttäytyi toisen partion mukaan ja lähti palaamaan ladolle lähettien suunnatessa etsinnässä olevien partioiden jälkeen.
Vähin erin lähettipojat olivat tuoneet miehet partio kerrallaan paikalle. Jokainen partio asettui vartioketjuun ladon ympärille. Ensimmäinen partio oli muodostanut vain väljän ketjun, yksi vahti seinustallaan, nyt miehet seisoivat niin lähekkäin että vierustoverit pystyivät keskustelemaan matalalla äänellä. Joku tömisti jalkojaan, hengityksen huuru kohosi pimenevään iltaan. Lähettipojat olivat kerääntyneet sivummalle, ladolle tuovan tien varteen, vanhan turvekumpareen vierelle. Pojat kuiskailivat päät lähekkäin.
-On se karannut ennenkin.
-Joo, mutta tällä kertaa kaikki on pahempaa.
-Sanni sanoi että se on tällä kertaa humalassa ja ihan sekaisin.
-Mistä se on muka viinaa saanut?
-Joku sanoi että se on ryöstellyt. Tai jos se on tehnyt kiljua, vaikka leivänpaloista tai jotain. Jussi kertoi, että viinaa voi tehdä vaikka jäkälistä, jos osaa.
-Jussi sanoo, Jussi sanoo…
Eero kuunteli toisten ääniä, oli vaiti ja kaiveli kepillä turvekekoa. Multa ja lyhtyjen paloöljyn haju olivat molemmat tuttuja tuoksuja, mutta yhdessä ne vaikuttivat oudoilta. Paikka ei tuntunut enää kotoisalta. Kuu oli jo noussut, kun joku muista kuiskasi:
-Viimeiset tulivat.
Viimeisen partion johtaja tuli poikien luokse. Raskaisiin saappaisiin tungetut lahkeet olivat prässissä huolimatta illan ja alkuyön kestäneestä etsinnästä, ja housunsivujen punaiset raidat näyttivät pimenevässä illassa yllättävän kirkkailta. Takin leveät metallihakaset olivat auki ja vyön alle työnnetyn metsästyspuukon luukahva painoi vatsaa. Muut partioiden jäsenet kantoivat haulikoita tai metsästyskivääreitä, mutta tulijalla oli vyöllä roikkuva raskas revolveri. Mies otti hatun päästään ja pyyhkäisi takinhihaa. Luisevat, susimaiset kasvot kellersivät lyhtyjen valossa. Silmät tarkkailivat poikia ja mies kysyi:
-Kuka teistä löysi jäljet?
-Minä, Eero suoristautui ja pudotti kepin maahan.
-Marttilan poikia?
-Kyllä.
Mies nyökkäsi. Katse kiersi poikia kylmänä ja vaativana.
-Hyvä on. Olitteko varovaisia?
Pojat mutisivat myöntävästi. Johtajan katse kiristyi.
-Tämä ei ole leikkiä. Sinä, näkikö kukaan sinua?
-Ei kukaan, poika vastasi nopeasti.
-Ei ennen kuin tavoitit miehet, ei sen jälkeen?
-Ei ollenkaan.
Johtajan katse siirtyi eteenpäin.
-Ja muutkin, noudatitteko ohjeita? Muistivatko kaikki peittää jäljet? Pidittekö lyhdyt pimeinä?
Pojat vastasivat nyt nopeammin, varmemmin. Johtajan kireä ilme lientyi hieman.
-Hyvin te olette pärjänneet. Enää vähän aikaa, mies katseli taivaalle ja jatkoi: - Pian tulee kylmä. Ottakaa tämä, jakakaa keskenänne. Kyllä te sen olette ansainneet.
Eero pyöritteli hetken ajan käsissään johtajan ojentamaa rommipulloa ja tunki sen sitten takkinsa taskuun. Johtaja kääntyi ja palasi partionsa luokse. Hän kyykistyi ladon eteen tarkastelemaan mutaan painuneita jälkiä, murensi multapaakun sormissaan ja suoristautui. Hiljainen käsky sai partion liikkeelle, siirtymään ladon oven eteen. Johtaja lähti kiertämään vartioketjua, puhutteli miehiä, viittoi ja ohjasi. Osa miehistä irtautui ketjusta ja siirtyi oven luona odottelevien viimeisten tulijoiden luokse. Ketju harveni jälleen, ja Eero näki isänsä lähtevän myös ketjusta. Isä seisahtui hetkeksi, katsoi poikia ja käveli nopeasti poikajoukon luokse. Isän katse osui takin taskusta kiiltävään pullonkaulaan, otsa rypistyi ja ilme synkkeni.
-Pojat, minä haluan että te menette nyt kauemmas. Ottakaa lyhty, menkää pellon keskelle. Odottakaa kiviraunion luona. Älkää tulko latoon.
Eero aikoi sanoa jotain, mutta isän ote olkapäästä oli vahva, äkillinen. Isä tyrkkäsi poikaa polun suuntaan ja kääntyi nopeasti ympäri, palasi miesjoukon luokse. Eero jäi vielä hetkeksi seisomaan ja näki, miten viimeisen partion johtaja pysäytti isän ja osoitti poikia. Isä pudisti päätään, katsoi taakseen ja viittasi Eerolle käskevästi. Eero kääntyi polulle ja lähti kävelemään kivirauniolle. Katkenneet viljankorret kahisivat ja pistelivät paksujen työhousujen läpi Eeron johdattaessa poikajoukkoa. Muutamaa askelta ennen kasaa yössä kuului pitkä, kimeä huuto. Eero säpsähti ja kääntyi ympäri katsomaan yöhön. Muiden poikien kasvot olivat kalpeat.
-Oliko se kuikka, yksi nuorimmista kysyi.
-Ei se mikään kuikka ollut, roteva vierustoveri tokaisi. – Se oli - -
Outo, vahva tunne kuohahti Eeron sisällä ja sai hänet tönäisemään kookasta poikaa niin että tämä horjahti. Hän tuijotti kookasta ja sanoi:
-Saattoi olla kuikka. Tai sitten huuhkaja sai jäniksen. Jotain sellaista. Jänis varmaan.
Roteva poika katsoi Eeroa ja nyökkäsi huulet mutrussa:
-Jänis. Jänis se oli.
Pojat istuivat piittaamatta kivikasan kylmyydestä. Ensimmäiset rommikulaukset puistattivat, mutta pehmensivät maailmaa, peittivät ajatukset. Kukaan ei puhunut enää. Kuu jatkoi nousuaan. Nuorimmat pojat alkoivat nuokkua, kaksi käpertyi kivelle vieretysten. Eero otti tyhjän pullon takkinsa taskusta ja työnsi sen kiviraunion koloon, riisui takin ja levitti sen nukkuvien poikien päälle, antoi kylmyyden nostaa käsivarsien ja niskan ihon kananlihalle. Tunnin kuluttua pimeyteen ilmestyi pieniä keltaisia valopilkkuja, ja hetken kuluttua miesten askeleet kuuluivat pellolta. Lyhtyjä kantavat tummat hahmot kulkivat kohden kivikasaa, tiivis ja hiljainen joukko, jonka sivulla asteli rennosti viimeisen partion johtaja. Johtaja jäi seisomaan sivummalle ja katseli kuinka pojat etsivät isiään ja setiään. Johtajan katse vaelsi poikajoukkoon ja tavoitti Eeron silmät: miehen käsi kohosi sipaisemaan lakkia, ja pää painui pieneen nyökkäykseen.
Joukko harveni kaikkien lähtiessä suuntaamaan koteihinsa. Eero näki isänsä kasvot viimeisten saapujien joukossa ja nousi jalkeille. Hän horjahti hieman, jalat tuntuivat puutuneilta ja epävarmoilta. Isä pysähtyi poimimaan maasta tukon olkia ja hieroi käsiään tukkoon, tavoitti sitten Eeron katseen ja viittasi hänet liikkeelle, heitti olkitukon taakseen. Eero lähti kävelemään isänsä vierellä mutta vilkaisi vielä taakseen. Tummuudesta, pellon takareunalta, häämötti kasvava punerrus. Lato paloi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti