Vuosien ajan olen pitänyt runoutta omimpana kirjallisuuden lajina, ja yhtä kauan olen myös vältellyt tutustumasta aktiivisesti muiden runoilijoiden teksteihin. Toki ajoittain olen törmännyt runoihin, ja lukenutkin aktiivisesti runoja... Toisinaan olen myös löytänyt jotain suosikkeja; kuitenkin olen pyrkinyt kuitenkin pitämään eräässä mielessä ”mieleni tyhjänä”. Olen pitänyt yllä eräänlaista sisäistä tarinaa, jonka mukaan tutustumalla aiempiin teksteihin saattaisin kopioida liian suoraan vaikutteita. Iso pelkoni on ollut, että kun saisin tekstejä julki, niin ensimmäinen kritiikki olisi jotain tyyliin: ”Tämä Kotron pastissi...”
Nyt olen kuitenkin luopumassa tuosta ajatuksesta. Osatekijänä ajattelumallini muuttumiseen on kirjoittamisen opintojen jatkuminen. Oppimistehtävien taustamateriaalissa olen joutunut tutustumaan erilaisiin teksteihin – näin myös runouden tehtävissä. Edelleen miellän, että vaikutteiden saaminen on mahdollista, mutta tällä hetkellä en pidä sitä täysin pahana asiana; en varsinkaan, mikäli tiedostan vaikutteet ja osaan käyttää niitä tehdäkseni itseni näköistä tekstiä (kas siinä pulma...).
Tämä saattaa olla monelle itsestäänselvää, mutta tajusin taiteen, eri taiteenlajien ja taideteosten, keskustelevan oman alansa traditioiden kanssa ja monesti saavat vaikutteita myös ympäröivästä maailmasta – muista taiteenaloista, yhteiskunnasta, tieteestä... Kyse on elävistä, evolutiivisista kulttuurin osa-alueista. Tästä tuli mieleeni nyttemmin taas pinnalla oleva käsitys tietotekniikan puolelta: avoin lähdekoodi, ja myös niin kutsuttu hakkerietiikka. Karkeasti ilmaisten, mikäli olen ymmärtänyt oikein, hakkerietiikka voidaan tiivistää seuraavaan maksiimiin: jos se toimii, käytä – jos osaat tehdä paremman, laita se jakoon. Tuntuu, että tätä ajatusta ylistetään jotenkin vallankumouksellisena , mutta eikö se ole perinteisen tieteen (ja taiteen) ideaalin ilmaisu? Julkisuus, itsensä korjaavuus, kommunikointi tradition sisällä, vaikutteiden saaminen ja yhdistäminen – tällehän tieteen sanotaan parhaimmillaan rakentuvan.
Taiteessa, toisin kuin tieteessä, ei kuitenkaan ole selkeää sopimusta lähdeviitteiden käytöstä. Silti jotenkin olisi erotettava pastissi, plagiaatti ja hommage – jäljitelmä, (taiteellinen) varkaus ja (taiteellinen) kunnianosoitus. Tällä hetkellä ajattelen kutakuinkin seuraavasti: mitä selkeämmin jostain aiemmasta taideteoksesta otetaan vaikutelmia, sen selkeämmin tästä on osoitettava olevansa tietoinen. Millaisia esimerkkejä sitten tästä rajankäynnistä voisin antaa? Plagiaatista en oikein minkäänlaista: tekstivarkaus on moraalisesti ja juridisesti väärin. Sen lisäksi esimerkki plagiaatista tuntuu jo käsitteellisesti ristiriitaiselta termiltä – se johtaisi johonkin seuraavan kaltaiseen ilmaisuun: ”Varastan tässä seuraavaksi jonkun toisen kirjoittaman tekstin ja esitän sen omanani.” Tuollainen lausuma kuulostaa Wittgensteiniin ja Monty Pythoniin ihastuneen sketsinikkarin pieleen menneeltä avaukselta. Sen sijaan yritän seuraavaksi tarjota esimerkit pastissista ja hommagesta.
Heli Laaksosella on selkeä, oma tyylinsä, joka houkutteli minut tekemään kerran pikaisen ja kieli poskessa tehdyn, lempeän parodisen pastissin:
Nörtiks tahtomine:
Tule viä semne aamu
ko mää en ol viä nukkuma kerenny
ja kipase lähimmäst tiatokoneliikkeest
lissä välimuisti ja noppemma verkkokorti.
Mää haise pitsalt ja kokikselt
viäm pal tila laajakaistal
poseran nettikameral
mut kiältäyryn kaikest, sano:
mää pela ny vaarkrafti,
mää mesetä,
emmää ol ikkän applee käyttän
ko mä ole ain ohjelmoinu näi.
Pastissi on mielestäni melkoisen suoraviivainen, selkeä. Hommage, kunnianosoitus, on hienovaraisempi ja myös hankalammin osoitettava ja tehtävä. Jos kunnianosoitus on liian selkeä tai osoitteleva, se tuo tekstiin (tai muuhun taideteokseen) liikaa rautalangasta vääntämisen makua. Toisaalta hommagea käyttävän teoksen tulee toimia myös, vaikka vastaanottaja ei tuntisikaan viittauksen kohdetta. Taideteos ei mielestäni voi nojata yksinomaan intertekstuaaliseen merkityksenantoon eli siihen, että siinä viitataan johonkin aiempaan tai aiempiin töihin. Teoksella on oltava jotain omaa sanottavaa.
Mutta kokeillaan hommagea. Seuraavaksi runo, jonka olisi tarkoitus olla kunnianosoitus tai vähintäänkin taiteenalan sisäistä vuoropuhelua Bo Carpelanin runoon Heikko ja yliherkkä liukastuu helposti lumihiutaleeseen (kokoelmasta Diktamina, Otava: Keuruu 2004, suomentanut Pentti Saaritsa) – eräs kunnianosoitukseen (ja taiteensisäiseen vuoropuheluun) liittyvä seikkahan on, että kannattaa aina puhua itseään viisaampien kanssa, sillä siten saattaa tulla luokitelluksi viisaiden joukkoon. Mutta runoon:
Pidä sulkeutuvat taivaasi,
en niitä pyydä,
ja muutenkaan
en paljoa pyydä,
kunhan vain
annat minun olla.
Anna minun olla heikko,
liukastella läpi talven;
anna minun olla pelkoa täynnä
ja lukkona omassa ovessani;
anna minun olla vanha ja harmaa
kuin ylinukuttujen päivien peitto.
Anna minun olla,
kunhan annat minun kysyä,
kysyä ja mennä rikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti